Kirjoitus synnytti suurta suuttumusta ja jakoi pitäjän kahteen puolueeseen. Sen tekijäksi merkittiin Voutila. Hän oli muka käyttänyt tilaisuutta kostaakseen Antin sisarelle, johon hän oli turhaan ihastunut. Antti oli moittijain puolella ja kiivastui kerran muiden seurassa Voutilaa soimaamaan. Voutila suuttui, puhui paljon herrasväen ylpeydestä ja epäkansallisuudesta ja lopetti sillä, että olisi parempi olla vaiti sen, joka vielä istuisi koulun penkillä, elleivät muutamat olisi olleet niin jalomielisiä, että he… Hän ei päättänyt lausettaan, mutta Antti ymmärsi tarkoituksen, ja sen jälkeen eivät he olleet toisiaan tavanneet ennen kuin tuossa äsken.
Kauan ajatteli Antti, laskeutuisiko vai eikö alas peräkannelle. Hän tunsi itsensä jotenkin turvattomaksi yksin näiden kahden kanssa.
Vihdoin hän kuitenkin päätti mennä.
—Ka, täälläkö tekin olette? Te tulitte Leppävirroilta? Minä en ollenkaan huomannut… On vähän kylmä, niin että puistattaa … brr… Vai niin, te matkustatte kai myöskin Helsinkiin…
He olivat jäykkiä, melkein arvokkaita ja huulilla oli tuo hiukan itserakas hymyily, jonka usein tapaa etevillä talonpojilla. He tarkastivat Anttia kiireestä kantapäähän, ja Antista oli, kuin olisi häntä kylmällä kädellä vetäisty kasvojen yli. Hän oli koettanut asettua yläpuolelle. Mutta nyt hän tuli hätiköiväksi ja meni hiukan hengästyksiinsä.
—Sinnehän minäkin! Joko teillä on asunto Helsingissä? Minä en tiedä vielä ollenkaan, mihin tulen asumaan. Kai täytyy ajaa johonkin hotelliin ensimmäiseksi yöksi.
—Ei ole meilläkään vielä tiedossa asuntoa.
He jatkoivat keskusteluaan kaksikantaan ja laiminlöivät kokonaan Antin. Hän sai istua, ojennettuna eteenpäin, kaula kurkalla, ja kuunnella valmista, kun ei voinut heti tultuaan poiskaan lähteä. Heillä oli tulevista luvuistaan puhe. Olivat jo päättäneet, mitä luennoita kuuntelevat. Professorien nimetkin oli heillä tiedossaan. Kuullessaan luennoista ja professoreista, joita hän ei vielä ollut oikein ajatellutkaan, tuli Antti itsensä suhteen hiukan epävarmaksi. Nuo ne olivat ihan selvillä kaikesta, mitä he aikoivat tehdä. He tiesivät jo vuodetkin määrätä, milloin valmistuvat. Köyhäin talonpoikain pojat saattavat välistä kohota hyvinkin korkealle, oli hän usein kuullut vakuutettavan ja esimerkkeinä mainittavan meidän suuria miehiämme, joista melkein kaikki olivat syntyneet matalissa majoissa. Jota vastoin varakkaiden vanhempain lapset usein menevät hukkaan. Ei heistä ainakaan koskaan tule mitään suurta. Hänen ratansa oli kuitenkin jo määrätty. Se oli jo useat kerrat valmiiksi keskusteltu isän ja koko perheen läsnäollessa. Ja hän vartioi vain tilaisuutta päästäkseen selittämään tovereilleen tulevaisuutensa ohjelmaa.
—Minä aion juristiksi, ilmoitti hän sopivaan puheen lomaan ja selitti yhdessä henkäyksessä kaikki aikeensa. Hän suorittaa oikeustutkinnon, seuraa tuomaria käräjillä siksi, että saa varatuomarin arvonimen, praktiseeraa lääninhallituksessa, jossa tutkinnon suorittaneilla nykyään on etuoikeus, ja sitten voi hän helposti saada hyviä virkoja.
Hänen puheensa ei tehnyt toivottua vaikutusta. Toverit kuuntelivat häntä, ja kun hän oli lopettanut, kysyi Voutila, silmät pilkallisina, mutta muuten hyvin viattomalla äänellä: