He joivat itsensä hienoiseen, silmiä hiukan hämärtävään aamuhumalaan, ja Antilla punoittivat posket kuin keuhkotautisen.
—Kyllä sinusta mies tehdään, vakuutti Kalle.—Eikös ne ala sepät päässäsi takomasta tauota?
Ne takoivat vielä, mutta takoivat kuin puuvasaroilla pehmoiseen pumpuliin.
—Ei pakota enää!
—Ihmetteletkö sitä? Sanoinhan ma sen! Ja kun nyt syöt hiukan ja panet pitkäksesi vähäksi aikaa, niin olet terve kuin pukki nousemaan junaan Lappeenrannassa.
Oli yhtä huminaa Lappeenrantaan tulo, tavarain kärryihin kanto ja kiivas ajo kaupungin läpi ylös seurahuoneelle. Antti oli Kallen ja Niemisen vietävänä, ja Pekka sai tulla perästä, jos tahtoi. Miettinen ja Voutila olivat jo aikoja sitten unohtuneet, kun Antti, rantatietä ajaessaan, yht'äkkiä näki heidän suurta kirstua kantaen väistyvän tiepuoleen, minne pyörä heitti kuraa heidän vaatteilleen ohi kiitäessään.
Kävellessään vähän ennen junan lähtöä Lappeenrannan asemasillalla oli Antti jo kokonaan toinen mies kuin Kuopiosta lähtiessään. Nämä pari matkapäivää olivat kypsyttäneet häntä silmääntuntuvasti. Liikkeet olivat jo paljoa huolettomammat ja käynti rennompaa. Hattu oli solunut alas takaraivolle, palttoo oli auki, eikä nenäliinan kulma enää piipottanut niin arasti ja viattomasti rintataskusta esille. Edellisen illan juonnista oli jo kaikki katumus haihtunut. Antti muisteli sitä nyt ilmeisellä mielihyvällä. Sillä nukuttua useita tunteja seurahuoneella oli jälellä ainoastaan miellyttävän suloinen hermojen väsymystila. Ääni oli karkea ja miehekäs ja tuli rinnasta. Silmäys odotussalin suureen peiliin näytti vähän velton ja välinpitämättömän katseen, ja silmän pohja oli tumma ja syvä. Asemasillalla parveili ihmisiä, ja he kulkivat Kallen kanssa milloin minkin ryhmän mukana tehden havainnoitaan. Naisia he varsinkin tarkastivat. Erillään muista käveli siinä hitaasti ja joutilaan näköisenä muuan tummaverinen ja komeavartaloinen nainen. Häntä he seurasivat, kulkivat ohitse ja kiersivät vastaan. Kalle kuiskasi Antille jotain korvaan, jota Antti ei ottanut uskoakseen.
—Sinä panet omiasi! Tuoko hieno nainen, joka astuu kuin ylimys?
—No saat olla varma, etten minä erehdy. Etkö luule minun häntä tuntevan! Hän oli Helsingissä keväällä ja on nyt täällä luultavasti vain läpimatkalla Pietariin. Tiedä sinä, että täällä suuressa maailmassa on niin, että kuta hienompi, sitä—
Sen jälkeen, mitä hän nyt kuuli ja mitä Kalle vast'ikään seurahuoneella oli kertonut seikkailuistaan bufettineidin kanssa viime yönä,—oli Antti valmis uskomaan mitä hyvänsä ja kenestä hyvänsä. Ja sillä silmällä alkoi hän katsella kaikkia ohikulkevia. Sillä yksi ainoa ajatus hallitsi häntä yhä voimakkaammin. Ajatus tuosta salaperäisestä, omituisesta, tähän saakka saavuttamattomasta, mutta kukaties tuossa tuokiossa luo tulevasta. Jonka hän ei ollut perillä vielä eikä tiennyt, missä se oli, mitä se oli ja kuka se oli, mutta jota lähenevänsä hän tunsi. Hän tunsi lähenevänsä uutta, entisestä ihan eroavaa ilmapiiriä, johon jostain leviää outo, hurmaava tuoksu, mutta sellainen, jota voi hyvin hengittää ja jossa tuntee tulevansa hyvin viihtymään. Ja melkein huumaukseen saattoi hänet se, kun hän ajatteli, ettei ole estämässä enää mikään, että kohta on ulottuva ottamaan ja saava syliinsä sulkea— niin pian kuin vain kätensä ojentaa ja tarttuu kiinni.