Suihkulähde puhalsi sähkötulien valossa kimmeltävää vettä korkeuteen ja sen edessä oli kupukattoinen, lasinen soittolava, josta rämisi torvet ja rummut. Ja sitä vastapäätä oli itse Kappeli, Se oli täynnä istuvia ja käveleviä. Edestakaisin hääri, juoksi ja kiiti siellä mustiin frakkeihin puettuja kyyppareja, valkeat liinat kainalossa ja tarjottimia kädessä tai pään päällä ylhäällä ilmassa. Antti ei ymmärtänyt, kuinka voisi päästä esille ja sisään. Mutta toveri toi häntä varmalla kädellä ja vei pöytien ja penkkien lomitse, joiden ääressä istui herroja ja naisia ja jotka olivat katetut mitkä soikeilla olutseideleillä, mitkä totitarjottimilla, mitkä punaisilla viini- ja kellahtavilla punssipulloilla. Juuri kun he astuivat ensimmäiselle rapulle, livahti sivuitse suuri tarjotin, johon oli sälytetty kokonainen illallinen ja jota kyyppari viedä keikutti kuin tyhjää lautasta.

Huumauksissaan kuin kosken kuohusta alas tullut istui Antti hetken päästä pehmoisella sohvalla, vihreässä huoneessa, jonka katossa paloi monivaloinen kristallikruunu ja jonka seinällä oli maalauksia ja suuri peili. Se oli kuin sihisevä suvanto, johon hän oli seisahtunut. Mutta ei levon suvanto, vaan vaahtoisen pyörteen, joka hetken päästä heittää uuteen koskeen, yhä alemma, eikä tietoakaan pysähtymisestä. Se tuntui pyörittävän ja se tuntui pyörryttävän, se nosti veren päähän ja haihdutti silmistä oikean suunnan. Eikä Antti muutamaan hetkeen oikein käsittänyt, mistä oli tullut ja minne oli menevä.

Ovesta hän vain näki tuolla toisessa huoneessa, siinä, minkä läpi oli tultu, bufettitiskin ja sen takana pitkässä rivissä aina puolikattoon saakka pulloja pullojen vieressä, pikareja ja monivärisiä laseja epälukuisin. Kyyppareja tuiskahteli hengästyneen näköisinä ovesta sisään ja ovesta ulos. Tiskin takana liikkui pieni mies, nopea kuin kärppä ja äkäinen kuin kissa. Häneltä sateli määräyksiä kaikille tahoille, hän komensi kyyppareja, soitti heitä kellollaan luokseen, lähetti menemään milloin oikeaan, milloin vasempaan ja huusi luukun läpi kiivaita käskyjä keittiöön. Ja yhtämittaa helähtelivät rahat hänen sormiensa lomitse laatikkoon, jonka lukko meni kilisten kiinni.

Mutta pian istui heitä yksi pöytä täynnä, kohta oli toinenkin otettu ja he valtasivat vähitellen sen puolen ravintolaa kokonaan itselleen. Antti esitettiin uusille, tuntemattomille ylioppilaille, jotka tervehtivät häntä erittäin ystävällisesti ja pudistivat kättä. Keskusteltiin siitä, mikä olisi illan juoma- ja ruokaohjelma, ja Antinkin puoleen käännyttiin suurella huomaavaisuudella. Kolkutettiin kepillä marmoripöydän laitaan ja annettiin koukussa kuuntelevalle kyypparille määräyksiä, joita hän juoksujalassa riensi täyttämään. Kutsuttiin tuutingit ja tilattiin portsionit päälle.

Toverien vapaa, ystävällinen käytös ja heidän tottunut, varma tapansa asettua olemaan tempasi heti kohta Antinkin samanlaiseen mielentilaan. Hän oli vielä vähän arka istuessaan näiden vanhojen helsinkiläisten keskessä, hän pelkäsi puhua ja punnitsi tarkkaan sanansa, ennenkuin mitään virkkoi. Mutta he pitivät huolen siitä, että hän kodistuisi. He kilistivät hänen kanssaan sivulta ja yli pöydän ja nostivat toisestakin pöydästä lasiaan, sanoen: »Terve tulemaan Helsinkiin, herra Ljungberg!» Eikä aikaakaan, niin esitteli lähinnä istuva, se, jonka kanssa hän oli asemalta ajanut, veljenmaljan ja muut seurasivat esimerkkiä. Kun Antti oli muutamia kertoja lasistaan maistanut, hurmasi häntä niin, ettei milloinkaan ennen sillä tavalla. Hän tunsi itseään kuin siivillä kannettavan. Oli ihan autuaallista olla. Nyt vasta hän ymmärsi, mitä on ylioppilaan elämä, mitä on Helsinki ja mitä vapaus ja itsenäisyys! Hän tuli vapaammaksi ja iloisemmaksi. Hänen rohkeutensa kasvoi, hän puheli jo pelkäämättä ja kertoi kaikenlaista, jolle naurettiinkin. Ympäristön ystävyys näytti enenevän. Hän oli nähtävästi pöytäläistensä yksimielisen huomion esineenä, samoin kuin Kalle oli tuolla toisten. Ne ottivat hänet kuin siipiensä suojaan, täyttivät hänen lasinsa ja pakottivat häntä kilistämään ja maistamaan. Hän näki erään kuiskaavan toiselleen jotakin korvaan ja molempain katsovan häneen. Hän ei ollut huomaavinaan heitä, mutta kuuli sanottavan:

—Eikö se ole saakelin siro poika … katso nyt tuota hienoa profiilia…

Ja häntä itseään he lasilla tervehtivät ja sanoivat kaikkien kuullen:

—Antti! Terve mieheen! Me sanottiin täällä sinusta, että siin' on mies, josta tehdään ensi vuosijuhlaan marsalkka.

Kuinka herttaisia miehiä ne olivat! Hänen olisi tehnyt mieli syleillä heitä. Ei, ei ikinä ole hänellä ollut näin jumalattoman iloista iltaa!

Alkoi tulla meluamisen aika, ei kukaan malttanut kuulla toistaan, vaan kaikki puhuivat ja nauroivat sekaisin. Paikkoja vaihdettiin, ja puhekumppanina oli milloin mikin. Istuttiin kaulakkainkin ja tultiin erinomaisen hyviksi ystäviksi.