—Hyvä on! sanoi toveri ja rahat katosivat kaikki hänen liivinsä lakkariin.—Sinä tulet tietysti mukaan, Antti! Ulos kaupungille?'
—Tietysti Antti mukaan! huusivat nyt kaikki yhteen ääneen.
Antti ei virkkanut mitään, työnsi vain äänetönnä palttoota hihaan.
Kappelin edustalla olivat kaikki tulet sammutetut. Muuan surkea kaasuliekki vain valaisi tien rappusista alas. Suihkulähde oli lakannut puhaltamasta. Istumapaikat, joista ainoastaan lähimmät voi pimeässä erottaa, olivat tyhjät. Tuolit tuuskottivat pöytiä vasten turvallaan kuin juovuksissa siihen nukkuneet.
—Isvoshik! kuuli Antti huudettavan ja näki epäselvästi, kuinka niitä ajoi useampia katukäytävän reunaan.
Joku talutti häntä käsipuolesta. Hän nosti jalkansa rattaiden astimelle, mutta se lipesi siitä. Samassa hän kadotti tasapainonsa ja kaatui takaperin istualleen kadulle.
—Tätä pitää auttaa alkutaipaleesta! huusi toveri toisille ja tarttui molemmin käsin häntä kainaloihin, aikoen nostaa ylös.
Mutta silloin riuhtaisihe autettava irti, ponnistihe omin voimin seisoalleen, hihkaisi, löi kahta kämmentä yhteen, nakkasihe kohona rattaille, niin että vieteri rämähti pahasti, ja huusi:
—Kyllä minä jo auttamattakin pääsen!
—Katsos peijakkaan poikaa!