— "Suokaa anteeksi, hyvä herra, en aikonut loukata teitä. Minä olen oppimaton ja typerä talonpoika ja tunnustan kernaasti vajavaisuuteni ja puutteeni. Mutta typeryydessäni olen aina ajatellut niin, että kaikki ne, jotka ovat kristityiksi tulleet, ovat heidän kaltaisiaan, jotka ovat olleet samassa haaksirikossa, vaan kukin laillaan tulleet pelastetuiksi ja päässeet ehyinä rantaan … enkä ole tiennyt, että kuningaskaan panisi pahakseen, jos hänen kanssaan pelastunut kerjäläinen kysyisi häneltä, mitenkä ja kenenkä avulla pelastuminen oli tapahtunut".
Sen sanottuaan hän vaikeni, vielä kerran voitettuaan, vaikk'ei ylpeyteni sallinut minun sitä vielä silloin tunnustaa.
Jonkun matkaa vielä ajettuamme päättyi maantieltä poikennut syrjätie taloon, josta oli jatkettava matkaa venheellä järven poikki. Siitä liittyi seuraamme toinen körttipukuinen mies, tullen kyytimieheni avuksi venhettä soutamaan. Hän näytti jäykältä ja jurolta ja oli niinkuin ei minua olisi ollutkaan. Kaikesta päättäen oli hakumieheni kertonut hänelle käytöksestäni matkalla. Soutaessaan eivät he kertaakaan kääntyneet puoleeni ja keskustelivat niinkuin ei minua olisi ollutkaan. Olisin jo suonut, että jotain puhetta olisi saatu aikaan, sillä matkan teko alkoi käydä yksitoikkoiseksi. Aloin myöskin olla utelias kuulemaan jotain sairaasta, joka tuon miehen puheista päättäen ei tuntunut olevan ainakaan parempi Koetin saada keskustelua alkuun kysymällä vieläkö oli paljon matkaa jälellä. Hakumieheni ei vastannut mitään ja toinen tokasi tylysti: "vielä on matkaa", niinkuin olisi tahtonut sanoa: "olisit saanut ennen joutua".
Ei ole mikään niin omansa mieltä masentamaan, kun tuollainen yöllinen venhematka pitkin kaitasia matalarantaisia vesiä Oltiin pitäjän rumimmalla perukalla, poissa kirkonkylän ja keskipitäjän lehtosista maisemista, soudettiin järviä ja jokia, joissa vaan petäjää kasvaa ja tuntuu ympäröivien soiden kylmät henkäykset. Oli sitäpaitse alkanut tuulla ja sadetta vihmoa. Tuntui niin toivottomalta olla noiden vierasten ja luuloni mukaan minulle vihamielisten miesten kanssa yksin. Oli niin nöyryyttävää ajatella, että he pitivät minua itseään oppimattomampana ja kokemattomampana ja että olin heille vaan välikappale: sillä jos sakramentin jakaminen olisi ollut heidän vallassaan, eivät he varmaankaan olisi pappia noutaneet sairastaan lohduttamaan, jonka he itse taisivat tai ainakin luulivat taitavansa tehdä monta vertaa paremmin kuin minä. Seurakunnan palvelijan asema tuntui minusta melkein nöyryyttävältä ja tämänaamuinen ylpeä asemani totuuden julistajana saarnastuolista säälittävältä, miltei naurettavalta. Sellaisina sisällisen ja ulkonaisen avuttomuuden hetkinä syntyy epäilys kaikkein varmimmistakin vakuutuksista. Kuinka naurettavaa oli innostukseni olla heidän henkisen ravintonsa vähittäisjakelijana! Kuinka typerältä näytti minusta nyt äskeinen oppini ilon evankeliumista istuessani noiden totisten, huolestuneiden miesten edessä!
Sattui vielä siinä soutaessamme, että edestämme järveltä alkoi kuulua veisuun nuotti. Se oli yksinäinen mies, joka surullisella, synkällä, äärettömän alakuloisella äänellä päästeli ilmoille kaihoaan, ja — niinkuin minusta tuntui — lohdutonta kaihoaan. Mikä ero tämän ja seurakuntani yhteisen voimakkaan veisuun välillä!
Nuo ajatukset ja tunteet, joilla oli hyvää aikaa tulla ja mennä minun istuessani siinä toimetonna venheen perässä — olivatko ne ensimmäisiä "kutsumuksia", ensimmäisiä herätykseni alkuoireita? En tiedä. Mutta jos sitä olivatkin, oli kuitenkin Hän, joka sydämmet tuntee, katsonut minun tarvitsevani paljoa kovemman kolauksen, ennen kuin silmäni täydellisesti aukenisivat paatumuksen, itsekkäisyyden ja oman vanhurskauden unesta.
Vihdoin viimeinkin olemme rannassa ja perillä. Soutumieheni jäävät venettä vetämään ja minä alan edeltä astua pihaan. Joku nainen juoksee vastaan. — "Onko se pappi?" — "Tässä on!" — "Myöhään tulitte!" — "Onko hän kuollut?" — "Ei ole vielä kuollut, vaan hourailee". — "Missä hän on?" — "Porstuan pohjakammarissa."
Kiiruhdan sinne. Kuulen veisuuta pirtistä, mutta se taukoo juuri, kun astun porstuaan.
Samassa rävähtää kammarin ovi auki ja joku syöksyy minua vastaan.
Sairas istuu sängyssä huutaen, voivottaen ja huitoen käsillään. Mies ja nainen pitelevät häntä kiinni.