Ikkuna oli auki tupaan. Virren lakattua rupesi siellä joku lukemaan,
Samassa laski joku kätensä olkapäälleni ja virkkoi:
— "Lähdetäänkö jo?"
Se oli hakumieheni.
— "Ei", sanoin minä, yhä itkun kanssa taistellen. "Jääkäämme yöksi tänne, antakaa minun kuunnella, mitä teillä on sanomista".
— "Tehkää niinkuin tahdotte, minä olen valmis lähtemään milloin herra maisteri tahtoo."
— "Minä olen pahasti rikkonut, enkä voi koskaan saada rikostani anteeksi".
— "Herra on armollinen", sanoi hän. "Et usko Häneen, jos epäilet että Hän kerran sinullekin anteeksi antaa. Totta lie katsonut sinun tätä kuritusta tarvitsevan. Olet saanut ensimmäisen nuhteesi, pidä se mielessäsi eläkä itseäsi uudelleen paaduta".
Nöyränä kuulijana otin minä, oven suussa istuen, osaa heidän seuroihinsa, joita äsken olin saarnatuolistani solvannut ja ylpeästi tuominnut He veisasivat, lukivat kaiken yötä ja kyytimieheni selitti sitä mitä oli luettu. Yksinkertaisesti ja selvästi osoitti hän sen tien, joka viepi elämään, puhui omasta vanhurskaudesta ja sen voittamisesta, ja neuvoi, miten olisi saavutettava se vanhurskaus, joka Jumalan tykönä jotain merkitsee. Ne olivat minulle kaikki uusia asioita ja kuitenkin olivat ne kuin minua varten puhutut ja minuun sopivat. Kuinka mehuttomilta ja ontoilta tuntuivat saarnani, kuinka hataralta se autuuden oppi, jota olin julistanut! Oma tähänastinen elämäni, se oli vaan ollut syntiä, ylpeyttä, paatumusta ja sokeutta. Sitä samaa olin muihinkin istuttanut he ottivat sen mielihyvällä vastaan ja siitä minua kiittelivät, siksi tietysti, että minä heidän heikkouksiaan kiittelin. Kuinka monta sielua Olinkaan mahtanut kadotukseen syöstä, kuinka monelle kuolevaiselle antaa väärää lohdutusta!
Aamupuoleen yötä lähdin matkalle samain saattomiesten kanssa. Toisen veljen nyreys ja kovuus näytti kadonneen. He puhuttelivat minua lempeästi ja ystävällisesti, olivat kuin ottaneet minut isälliseen huostaansa, jota sitten kestikin kaiken elämäni.