Mutta asiat eivät paranneet, vaan pahenivat. Vaikka tulikin hyviä vuosia, lisääntyi vaan heränneiden joukko. Heihin liittyi varakkaitakin, kohta oli puoli pitäjää heidän hallussaan, ja he tulivat vaateliaiksi. Ei sillä hyvä, että he omissa kokouksissaan ankarasti arvostelivat seurakunnan papistoa ja sen oppia; rovastinkin olisi pitänyt yksityinen elämänsäkin muuttaa siksi, mitä he oikealla elämällä tarkoittivat. Eräänä päivänä saapuu pappilaan kaksi "johtajaa" ja puhuvat he tohtorille ja tähdistön jäsenelle moittivia sanoja siitä, että hän elää maailman mielisesti, että sallii tanssia, soittaa ja laulaa talossaan, että hän, sanalla sanoen, levittää pahennusta ympärilleen. Rovasti suuttui, kiivastui ja ajoi ulos nuo hävyttömät. — "Kyllä minä näytän niille ulkokullatuille!" huusi hän mieli kuohuksissaan.
Se sattui juuri vähää ennen hänen tyttärensä häitä ja hänen omia hopeahäitään. Ja ensimmäiseksi mielenosoitukseksi päätti hän laittaa semmoiset pidot, ettei moisia ole ennen pidetty. — "Koska he tahtovat sotaa, niin saakoot sen", sanoi hän. Paitsi herrasväkeä, jota oli kutsuttu läheltä ja kaukaa, kutsui hän talonpoikaistakin kansaa pitoihinsa. Herrasväelle tilattiin, niinkuin jo mainitsin, soittokunta kaupungista ja talonpoikaisille tanssijoille kaksi pitäjän pelimannia.
Ilo oli ylimmillään, hääväki hilpeimmillään. Nuori pariskunta oli vihitty — vihitty torvien säestämällä laululla ja messulla — kun alkoi päivällinen, jota syötiin kaikissa huoneissa sekä päärakennuksessa että pirtin puolella. Ja rovasti kulki huoneesta huoneesen, myhäillen ja ystävällisiä sanoja jaellen. Ja kaikki vieraat myhäilivät hänelle vastaan ja pyrkivät hänen kanssaan kilistämään, sillä hän oli taitava seuramies ja mainio isäntä.
Ilomme, varsinkin meidän nuorten, morsiusneitien ja sulhaispoikien, olisi ollut täydellinen, ell'ei joukossa olisi ollut eräät synkät kasvot, jotka ihan kuin kiusalla sattuivat eteemme ja jotka kaikkialle meitä seurasivat. Missä vaan nauroimme ja ilakoimme, aina näimme hänet jostain nurkasta meihin tuijottamassa. Se oli nuori pappi, talon oma poika, muutamia vuosia sitten pitäjäämme iloisimpia hulivilejä ja meidän nuorten tyttöjen ensimmäisiä kavaljeereja.
Rovastilla oli ollut iloa kaikista lapsistaan. Tyttäret olivat joutuneet hyviin naimisiin ja pojat olivat kaikki hyvissä viroissa. Tämäkin, nuorin pojista, oli ollut hyvällä alulla ja oli hän, lahjakkaana ja hyväpäisenä, iloisena ja sukkelana ollut isänsä silmäterä Mutta yhtäkkiä oli hänessä, juuri maisteritutkintoa suorittaessa, tapahtunut äkkikäänne ja hän oli päättänyt ruveta papiksi. Vaan ei sillä hyvä. Hän oli myöskin herännyt, niinkuin monet muutkin nuoret ylioppilaat siihen aikaan ja tunnusti itsensä julkisesti tähän lahkoon kuuluvaksi. Kun kotona oli kaikki toisin kuin hänen mielestään olisi pitänyt, pyrki hän toiseen hiippakuntaan ja oli nyt apulaisena eräällä heränneellä papilla kaukana Pohjanmaalla,
Ensi kertaa oli hän nyt muutoksensa jälkeen kotonaan käymässä. Ei häntä nytkään oltu odotettu, mutta luultavasti ei hän kuitenkaan ollut voinut vastustaa niitä hartaita kutsuja, joita äitinsä ja sisarensa olivat hänelle lähettäneet Hänet nähtyämme — me morsiusneidot olimme saapuneet jo häiden aattona auttamaan häätalossa — olisimme kuitenkin suoneet, ettei hän olisi tullut. Emmehän tunteneet enää vanhaa ihannettamme — hän oli kaikkien meidän ihanteemme — tuskin ulkomuodoltaankaan. Hänen silmänsä hehkuivat outoa tulta, hän oli sairaloisen ja surullisen näköinen, me häntä melkein pelkäsimme. Yhtäläinen, oli pettymys hänen sukulaisissaankin, ja isässä ennen kaikkia, jonka kanssa hänellä hetikohta tultuaan syntyi ikävä yhteentörmäys. Nähtyään soittokunnan suurella melulla saapuvan kaupungista, nähtyään kaikki nuo suuret ja ylelliset valmistukset ja kuultuaan, että se osaksi oli tehty heränneen kansan uhalla, ilmoitti hän hetikohta lähtevänsä. Hän ei voinut olla, sanoi hän, läsnä siellä, missä hänen pyhimpiä tunteitaan loukattiin. — "Voithan sitten mennä," sanoi rovasti. — "Lähettäkäämme takaisin soittokunta", pyysi morsian, "en minäkään sitä tahdo." — "Mutta minä tahdon", sanoi rovasti, ja poika meni lähtöään laittamaan. Äitinsä ja sisarensa saivat hänet kuitenkin jäämään. Kauvan aikaa kuuluivat he puhelevan hänen kanssaan yliskammarissa ja kun tulivat sieltä, olivat molemmat itkeneet Meidän makuuhuoneemme oli aivan hänen huoneensa alla ja koko yön kuulimme hänen siellä levottomana vaeltavan edestakaisin lattiata pitkin. Pelon sekainen kunnioitus valtasi meidät, meille tuli mieleemme kaikellaisia epämääräisiä epäilyksiä ja vaikka koetimmekin itsellemme vakuuttaa, että hän oli väärässä, ei se tahtonut onnistua. Jos se olisi ollut joku muu, mutta kuu se oli hän, joka ennen oli ollut niin meidän kaltaisemme…
Miten oli tuo muutos voinut hänessä tapahtua? Mitä hän mahtoi miettiä tuolla yksinäisyydessään?
Jälkeen päin on hän monet kerrat minulle kertonut, mitä hänen mielessään liikkui tuona yönä, jolloin hän taisteli yhden elämänsä vaikeimmista taisteluista.
Mitä on minun tekeminen? oli hän kysynyt itseltään. Mikä on tässä oikein, mikä väärin? Eikö velvollisuuteni kaikesta huolimatta ole julistaa maailmalle sitä, mitä pidän totuutena ja mikä on totuus? Saanko hiuskarvaakaan poiketa vakuutukseni tieltä? Onko lupa katsoa ihmisten muotoon ja heidän mieleensä, vaikka he olisivatkin minun vanhempiani ja läheisimpiäni? Eikö juuri silloin velvollisuuteni olekin kahdenkertainen? Ja eikö ennen kaikkia tulisi totella Jumalaa enemmän kuin ihmisiä?
"Vaan ei hän vielä silloin saanut varmaa vastausta kysymyksiinsä, kertoi hän. Ja aamulla herättyään oli hänen päätöksensä, johon hän oli pyrkinyt, vieläkin horjuvampi. Tulevien vieraiden paljous, niiden varmuus ja iloisuus, se kunnioitus ja ihastus, millä he rovastia ja ruustinnaa ympäröivät ja heille onnea toivottivat, kaikki se lamautti ja arkiutti häntä. Ei kukaan näkynyt häntä huomaavan eikä hänestä lukua pitävän, häntä melkein vältettiin ja jos joku vanha tuttava kääntyi hänen puoleensa, kysyi se vaan, milloin hän oli tullut ja milloin aikoi lähteä. Olisipa ollut edes jokukaan, jolle hän olisi saanut puhua, mutta hänen sisarensakin, jonka kanssa he aina olivat olleet kirjeenvaihdossa ja joka kirjeissään näytti hänen mielipiteensä hyväksyvän ja eilen oli ollut hänen puolellaan, hänkin näytti nyt olevan häntä vastaani olevan onnellinen ja tyytyväinen suruttoman sulhasensa rinnalla. Nuoret, joiden seurassa hän ennen oli ollut ylimmäisenä, olivat niinkuin häntä ei olisi ollut olemassakaan. Morsiusneidit söivät eri huoneessaan päivällistä sulhaspoikiensa kanssa, nauroivat ja iloitsivat, mutta kun hän kulki huoneen läpi, vaikenivat ne kuin yhteisestä sopimuksesta, katsoivat häneen kuin kummitukseen ja kuuluivat sitten hänen mentyään kuiskuttelevan jotain hänestä. Herrain puolella oltiin rohkeampia, siellä eivät vaienneet hänen tultuaan. Päin vastoin näytti siltä kuin olisivat hänen uhallaan äänensä korottaneet, hänen uhallaan lasejaan kilistäneet ja typeriä sukkeluuksiaan ladelleet.