Olin liika vähäinen ymmärtääkseni jo silloin, mikä oli tämän niin vaikeasti toimeensaatavan matkan oikea tarkoitus. Sen vaan käsitin heidän puheistaan, joita heidän jalkainsa juuressa pienellä jakkaralla istuessani sain tarpeekseni kuunnella, että P.-järven pastori ja hänen rouvansa täti Augusta olivat heidän nuoruuden ystäviään ja että tädeillä oli jotain hyvin tärkeää puhuttavaa, jota eivät voineet puhua kenenkään muun kanssa kuin sen, jonka luo mentiin. Kuulin myöskin heidän usein puhelevan siitä suuresta muutoksesta, joka heissä oli tapahtunut heidän nuoruutensa aikana ja että se oli tapahtunut sen johdosta, mitä pastori oli heille saarnannut eräissä häissä, joissa he olivat tanssineet ja olleet hyvin koreihin vaatteihin puetut
Kaikki vastusten tuottamat ikävyydet olivat kuitenkin unhotetut samassa kuin vihdoinkin oli päästy kärryihin nousemaan ja alettiin hiljalleen ajaa tietä pitkin pohjoseen päin.
Hyvän mielen synnyttämä hellyys suunnattiin minuun ja hevoseen, liina sain syödä nisuja ja piparkakkuja niin paljon kuin jaksoin ja ruuna sai levätä joka mäen alla ja palkkioksi vaivoistaan sai hän suurempien törmien päälle päästyään palasensa hänkin. Ei pidetty kiirettä ja viivyttiin tuntikausia syöttöpaikoissa, jotka kaikki olivat heränneitä taloja ja joissa kaikissa asui tuttavia, niiltä ajoilta jolloin tädit, jotka molemmat olivat kotoisin Pohjanmaalta, olivat näitä taipalia nuoruudessaan matkustelleet. Kuta lähemmä määräpaikkaa tultiin, sitä tiheämmin poikettiin syöttämään ja sitä aikaisemmin asetuttiin yöksi lukemaan, veisaamaan ja puhelemaan.
Kaikkien puheiden aineena oli P.-järven pastori. Kyseltiin ja kerrottiin, milloin oli häntä tavattu, mitä hän oli puhunut ja miten sille ja sille vastannut. Ja jokaiselle oli hän osannut antaa oikean neuvonsa, sanoa sanan, jota kun tutki ja mietti, niin se oli sattunut kuin naulalleen. Jokapaikasta lähetettiin hänelle terveisiä ja käskettiin pyytämään, ett'ei millään muotoa saisi sivu ajaa, jos sattui etelään päin tätä tietä ajamaan. — "Se on lapsillekin hyvin ystävällinen", sanoivat he minulle, "eikä sinulle siellä perillä tule ollenkaan ikävä. Onko sinulla jo ollut ikävä kotiin?" — "Ei toki ollenkaan." — "Kohta loppuukin matka. Huomenna näillä ajoin ollaan jo perillä." Eilen oli sanottu: "ylihuomenna näillä ajoin", sanottu omituisella haikean mielen hartaudella.
Viimeinen syöttöpaikka oli vaan peninkulman matkan päässä määräpaikasta. Siellä saatiin varmasti tietää, että pastori oli kotona, ja siellä puhdistauttiin kaikista matkan pölyistä. Vaatteet muutettiin, kärryt siivottiin, hevonen suittiin ja tädit sitoivat uusien huiviensa päälle valkeat nenäliinat,
P.-järven pappilasta oli matkan edistyessä puhuttu yhtä paljon kuin sen asukkaistakin. Se oli mielikuvituksessani kasvamistaan kasvanut niin, että minä jo kuvailin rakennusta vähintäänkin kaksikerroksiseksi ja kirkonkylää pieneksi kaupungiksi. Mutta ihmeekseni eivät metsät näyttäneet rupeavan aukeamaankaan. Ei ollut enää virstaakaan jälellä ja vielä oltiin kuin sydänmaassa. Yhtäkkiä tultiin maantieportille. — "Nyt ollaan pappilan maalla!" huudahtivat tädit yhteen ääneen. Ja vielä suuremmalla hartaudella huudahtivat he kohta sen jälkeen: "Tuolla on kirkko ja tuolla pappila!" Kirkko oli minusta pieni ja vähäpätöinen meidän kirkon rinnalla, ja pappilaa, joka oli joen rannalla matalan koivikon sisässä, ei mielestäni kannattanut verratakaan meidän pappilaamme. Mutta täteihini ne vaikuttivat valtavasti, he olivat melkein hätäyksissään ja heidän kätensä vapisivat liikutuksesta, kun pysähdyttiin portille ja laskeuttiin alas kärryistä.
Ja kun sieltä juoksi heitä vastaan pieni ystävällinen rouva, joka lensi heidän syliinsä ensin toisen ja sitten toisen ja lopuksi teivi heitä kumpaakin toista toisella kädellä, niin he purskahtivat ilosta vuoron itkemään, vuoron nauramaan. Minä olin aivan unohdettu ja odotin siinä, suitsia hevosen suusta päästellen, mitä minun sitten pitäisi tekemän.
— "Avatkaahan toki portti, että pääsee hevonen pihaan!" virkkoi silloin joku rappusilta.
He eivät olleet huomanneet pastoria, jota nyt kiiruhtivat tervehtimään, ja tulivat sitten kaikki porttia avaamaan ja hevosta riisumaan. Mutta hän komenti heidät huoneeseen ja sanoi: — "Kyllä me tämän nuoren miehen kanssa itsekin hevosemme hoidamme."
Minä tarkastelin häntä uteliaalla silmällä tuota miestä, josta olin kuullut niin paljon puhuttavan ja joka oli sellainen, että sitä, mitä tädeillä oli hänelle puhuttavana, ei voinut kenellekään muulle puhua. Hän saavutti hetikohta suosioni. Hän oli pitkävartaloinen, suurisilmäinen ja harmaatukkainen mies, jalassa lapikkaat ja päällä sarkanuttu. Hän sanoi minua reippaaksi pojaksi ja lähetti minut tallin ylisille heiniä heittämään, sillaikaa kuin itse laittoi apetta. Ja sitten me yhteisin voimin vedimme kärryt liiteriin ja hän kysyi leikillisesti, tahtoiko kyytipoika mennä pirtin puolelle vai jokohan mentäisiin tästä herrasovesta. Minä kun en osannut vastata ja minua kun vaan nauratti, sanoi hän: — "No, tulehan nyt sitten tästä herrasovesta."