—Hui hai, on sinulle liian vanha. Olet liian kaunis ja korea omaksensa, äijä rähjän.
—Äijä rähjänkö? Sano sitten, kun näet, minkälaisen säkin selässään kantaa.
—Vääräsäären, väkäleuan!—Vaan sinut olen nähnyt, kun tarkemmin katselen. Lienet se—ja se olet—se on pää, se ryhti—vaan oli hiuksesi silloin hajallaan.
—Minunko? milloinka?
—Toissa, kolmanna kesänä. Rannassa seisoit tuolla kosken poukamassa ja tukkaasi suit—ilkoisen alasti—minä venheessä alas viiletin?
—Sinäkö se olit?
—Jos sain purteni pysähtymään, mukaani otin.
—Otit?
—Otin. Maihin tulin, käden toisen kainalosi alle kietaisin, toisella jalat maasta nostin … niin tyttö helposti maasta nousee, sen kun silloin aina on pakko kätensä kaulaan kietaista—ja purteni pohjaan heitin!
—Noin vain keikahutit?—Kehuja olet, kuka lienetkin.