—Mikset?
—Siksi, ett'en saata! sanoi Marja yhä enemmän kiihtyen.
—Sano sitten, että se on minun. Ehkä siitä hyvinkin ihastuu. Minä lahjoitan hänelle sen.
—Antaisit hänelle lapsesi sinä—?
—On minulla heitä muillekin antaa, ja olen antanutkin. Olen jonkun antanut pois äitinensäkin.—Elä mene, Marja! Suottahan minä. Ethän tarvitse mennä, jos et tahdo. Teen sinusta emännänkin, jos sattuu. Elä nyt luimistele, niinkuin aikoisit purra. Tule pois, Marja, kyllä minä lapsestasi miehen teen, jos poika lienee. Juoskoon siellä entisten joukossa—on siellä tanhuvia. Elä nyt, ollaan ystäviä, elä välitä, Marja, kuule, sinä olet minusta parempi kuin kukaan muu—parempi, sorjempi kuin ku…
Hän läheni Marjaa makein, vielä väsynein silmin, samein otsin, punaisin jälkihumala-huulin. Jolloin Marja peräytyi ensin, pysähtyi sitten.
—Et minua enää toista kertaa sillä laulullasi lumoo! Et, lenkosääri, toista kertaa kehu sillä, että sinut hengiltä puristan—etkä minun lastani, pässi, katraassasi kuljeta! Anna minun olla!
—Suutu, Marja, suutu vielä vähän, olet sitä sorjempi, kuta vihaisempi olet.
Silloin Marja, muistaen kuulleensa, että päällekäypää oli sydänalaan iskettävä—Shemeikka parahti ja kirosi, Marja kaatui selälleen ja pyörtyi.