—Eikä sinusta muutenkaan olisi meille ollut. Katsohan, sen on oltava suurta sukua, joka Shemeikkaan emännäksi tuodaan. Se on talosta tyttönä otettava tai isältään isoilla rahoilla ostettava. Tiettyä sukua sen olla pitää, ei saa olla veden tuoma, kosken kantama, rannalta riistetty. Ai, rakkaani, ylen äveriäs sen olla pitää. On itsekin suurta sukua, on taaton puolelta, on maammon. Me ollaan niitä Karjalan kuuluja, sekä sodissa että kaupoissa mainituita. Isäni kun kuoli, sanoi: elä anna pojan halpaa naida. Ja nuori pitää olla Shemeikan hyvä. Vaikka olisitkin muuten kelvannut, olisit ollut liian vanha vakituiseksi. On jo ryppyjä otsassasi, ja suusi ympärystä on kovin katkera. Et niistä itse tiedä, ei niitä vielä lähteessä näe.
—En ole katsellutkaan.
—Sittenpä niistä tiedät sitäkin vähemmän.
—Enkä välitä, vaikka näkisinkin.
—Vielä vanhemmaksi tulet, kun lapsesi imetät. Ei, Shemeikat eivät välitä vanhoista, niillä pitää aina olla nuoria ja aina uusia—niin piti isälläänkin olla.
—Ja se on teistä, niinkuin olla pitää?
—Ei isänsä ensimmäisenä kolmena vuotena kehenkään muuhun koskenut. Olin nuori ja kaunis, olin kuudentoista, kun keikautti rekeensä. Sitten vasta otti kesätyttöjä, kun minä lapsia imetin, ja saihan ottaa—riitti hänestä minullekin.
—Elkää, hyvä emäntä!
—Enhän minä häntä aina tarvinnut. Annoin kernaasti heille, joilla ei ollut omaa. Sitten oli minullekin hyvempi ja hellempi. Jos tein niinkuin sinä Shemeikalle, niin jätti hän minut niinkuin Shemeikka sinut: ei katsonut päin, ei perin. Vaan kun annoin olla, niinkuin tahtoi, minut kunnioitti, ei heitä milloinkaan viereeni pöytään tuonut. Eivätkä pyrkineetkään, omista kupposistaan tyytyivät karsinassa syömään. Kesätytön täytyy tyytyä siihen, mitä annetaan ja miten annetaan. Orjahan se on, monestikin sodassa saatu. Moni antaa heille huonomman ruuankin, mutta minä annoin aina ennen saman ruuan mitä itsellenikin, ja annan yhäkin vielä. Vaan sinä et kun murjotat. Et hyvää sanaa kiitokseksi sano. Vaikka ties, miten olisi käynyt, jos annoimme sinun sinne kalamajalle äkäytyä. Lienevätkö semmoisia kaikki Ruotsin naiset? Käy nyt syömään, rakkahin, ennenkuin kaikki siellä jäähtyy. Kun syöt ja olet iloinen, niin poikasikin siitä lihoo.—Ka, sehän valvoo! Tutuu!—Ataa! ataa! Tuletko mummolle? Kyllä sinusta vielä laukunkantaja tulee!
Marja heittihe penkille ja purskahti hillittömään, epätoivoiseen itkuun.