—Olen. Käsivarteni hänen kaulaansa kietaisen, sillä se sanoo, joka kerta silloin sanoo, kun minua vyötäisistä pitää: »Ei ole kenenkään varsi niin hento kuin sinun, Anja, ei kenenkään suudelma niin suloinen kuin sinun.»
—Sen saman se sanoi minullekin.
—Lienee sanonut, vaan ei tarkoittanut, sillä ei ole vartesi niin hento kuin minun.
—Eikä tarvitse ollakaan.
—On turha vaiva kenenkään Shemeikkaa vastaan nurista. Ei sitä mikään estä, kun on mennäkseen, eikä mikään pidätä, kun on tullakseen. Isä telkesi minut luhtiin ja rupesi itse oven eteen maata. Se tuli ja heitti isän aidan yli metsään ja mursi oven.—Voi, voi! Ei ole enää moneen vuoteen välittänyt. Toisia on kalapirtillä pitänyt, toisilla saunansa lämmityttänyt. Mutta antoihan Petrin. Teen siitä hänelle hyvän miehen. Ehkä antaa vielä toisenkin, ehkä vie kerran vielä kalapirtillekin ja saan ottaa pojan mukaani sinne hiekkarannalle piehtaroimaan. Jos sinut sinne ottaa, pyydä, että pääsen mukaan piiaksesi.
—En ikinä minä enää mene sen kanssa kalapirtille, en vaikka polvillaan minua tuossa rukoilisi.
—Mitäs tuosta, jos karkelopäällä vähän puhuikin tyhmyyksiä. Minä en välitä, vaikka on minua lyönytkin.
—Onko lyönyt?
—Onhan toki, sanoi tyttö silmät säteillen. Vaan sitten suuteli ja itki ja pyysi anteeksi.
—Annoitko?