—Kyllä kai se oli sieltä heidän omasta maastaan.
Marja tapaa itsensä nostamasta vettä kaivosta, muistamatta mitä varten oli lähtenyt sitä nostamaan. Kuinka se oli saattanut niin helposti käydä?—Nythän on kaikki sitä myöten valmista! Se ei aavista mitään eikä epäile mitään. Ei milloinkaan se saata ajatella, että minä olen voinut sille sillä tavalla valehdella. Kuinka se saattoi niin helposti käydä? Minun pitää koettaa olla sille hyvä. Minun pitää palkita sille kaikki paha, minkä olen tehnyt. Kun minä vain voisin olla sille, niinkuin pitäisi. Tuolla se kävelee, niinkuin anoen jotakin, arkana ja pelokkaana, niinkuin ennen puheille pyrkien, enkä minä osannut sille mitään … en mitään, vaikka olisin kuinka koettanut. Mitä minä sille osaisin, mitä sanoisin?
Juha ei ollut saanut sanotuksi sitä, mitä olisi tahtonut. Mutta hänen täytyy saada se sanotuksi, heti kohta, jo tänä iltana. Ei saa Marja kauemmin kulkea siinä uskossa.
Hän näkee Marjan raukein askelin menevän aittaansa ja siirtyy sinne hetken kuluttua, arasti istahtaen kynnykselle, missä Shemeikka oli viimeksi istunut. Marjalla on ompelus polvellaan. Mitä se ompelee? Nappia paitaan—minunko paitaani? Tuskin tuli, niin jo rupesi ompelemaan nappia paitaani, mikä lähtiessään oli jäänyt kesken.
—Tulinhan minä kyllä, niinkuin sanoit. Mutta olisihan minun pitänyt tulla paljon ennen, hetipaikalla. Ja olisinhan minä tullutkin… Minä olen itseäni soimaillut, ja yhä vielä soimaelen.
—Mitä siitä enää.
—Jos osaisit antaa sen minulle anteeksi—ja erään toisenkin.
—Anteeksi? Minkä? kysyi Marja kummastellen.
—Kun minä—kun minä ensin uskoin, että olit mennyt mielelläsi.
Juha odotti, mutta ei saanut vastausta. Marja painoi päänsä ompelukseen.