Minkätähden se ei puhu mitään? Kun se edes kertoisi, kun se ottaisi sen itse puheeksi, olisi ehkä itselleenkin helpompi. Ne ovat saattaneet häntä siellä kiusata, kiduttaa, ruhjoa, repiä, tehdä mitä tahansa sille ylpeälle, aralle, herkälle, joka värähtää kuin poro, jos häntä vähänkin koskee—mistä minä tiedän, mitä ovat tehneet, kun ei kerro?—vaan koskapa on kuin kymmentä vuotta vanhempi, palmikko karissut, silmän kiilto himmennyt, rinta painunut, otsassa ryppyjä,—uuvuttaneet niin, että näkyy täytyvän päivilläkin lepäillä … ja vaikeroi vuoteessaan ja kulkee päivillä kuin unessa. On niin arkiutunut, ett'ei antau puheisiin Kaisankaan kanssa.
Juha palaa joka ilta kaskeltaan sillä päätöksellä, että nyt hän kysyy, nyt panee Marjan kertomaan ja keventäymään; mutta aina se jää kysymättä.
Marja istuu eräänä sateisena päivänä—oli usvainen, sateinen ja märkä tämä kesä tuvassa, karsinalasin alla, sukkaa kutoen, pientä lapsen sukkaa. Kysyköön, jos kysyy, sanon: kudon lapselleni. En jaksa sitä salata … enkä välitä … saakoon tietää … saahan se sen kuitenkin. Ajakoon sitten pois, jos tahtoo, lähden takaisin. Tai iskeköön tuolla hakkurilla, jos haluttaa.
Ja Marja kutoi ja tuijotti raukein, hajamielisin silmin eteensä tupaan, jossa Juha suumpana ovea veisteli jotakin. Näki hajanaisia näkyjä, niitä luokseen kutsumatta, niitä luotaan saamatta, vaikka sitä veltosti yritti. Näki Shemeikan selkäkenossa, huoletonna tuossa penkillä pöydän päässä, yllään kirjaeltu paitansa. Näki hänen laukkuaan availemassa ja riiputtelemassa hyppysissään silkkejään ja solkiaan. Näki hänen kahmaisemassa häntä syliinsä—ja kantamassa maihin. Täytyi nähdä hänet, vaikka torjui sitä pois, saaressa kosken alla, heräämässä, lehviä repimässä, kasvoissa kyllästys—mahdoin mennä koskeen, olisi nyt parempi ollakseni. Mutta taas nousi Shemeikka näkyviin semmoisena, kuin oli koskessa venhettä ohjaamassa, parta kahtena tuulessa hulmuten, suu ylpeässä hymyssä, silmät ilakoiden ja ilkkuen. Että se kuitenkin petti, että se kuitenkin saattoi! Eikä tehnyt mieli lastaankaan nähdä… Miksen minä saa siltä rauhaa? Mutta ei hän saanut, ei jaksanut saada näitä muistojaan menemään, toisia enemmän kuin toisiakaan. Ne tulivat kuin elukat metsäniittyyn, jonka aita oli lahonnut ja luhistunut, tulivat ja menivät, lahmasivat ja tallasivat valtoineen, eikä hän jaksanut heitä torjua, ja häntä tympäisi ja raukaisi—yhä sataa, lieneekö Anja jo lähtenyt lapsen kanssa, jos on ollenkaan lähtenyt—minne joutunevat—eivät ne mahda tulla, kun eivät jo ole tulleet.
Voi, Herra Jeesus, mitä tästä tulee, jos ei Anja tuo lasta! Jos ovat lähteneet salolle ja eksyneet? Tai eivät ole ollenkaan lähteneetkään, jos ei tullut Kalamatti toveriksi, vaikka lupasi… Voi, että minä sen sittenkin sinne jätin!
Juha kuuli taas Marjan huokaavan. Näkeehän sen kaikesta, että se jotakin murehtii ja kärsii.—Hän lakkasi veistämästä, istahti ja alkoi vuolla. Viimein hän sai sanotuksi:
—Pitikö se sinua siellä hyvinkin pahasti?
Nyt se alkaa sitä kysellä. Hän oli jo luullut, ettei Juha siihen puutu.
Mitä minä sille sanon?
—Missä siellä? Niin, sielläkö?
—Mitenkä se sai sinut venheeseen?