—Ka, tapa sitten.
—Ennätän minä vielä…
Nyt se on siinä … eikä tarvinnutkaan apua Juha kostaakseen … teki yksin tämän, niinkuin on saanut tehdä kaiken muunkin … ja niinkuin oli miettinyt ja päättänyt kenellekään sanomatta … saavat kuulla kohta koko pitäjä ja veljet ja tervasissit … ja tekee, niinkuin ennen tehtiin: tupaan telkee ja panee pönkän päälle ja sytyttää ja siihen polttaa… Irvistä, susi, ikeniäsi, irvistä vielä vähän! … naura, ka, minkä tähden sinä et enää naurakaan?
Anja oli noussut ja aikoi kynnyksen yli tupaan.
—Pois siitä ulisemasta!—ja takakäteen sysäsi Juha hänet takaisin. Hän tunsi taas voimainsa palajavan.
—Ei luultu Juhan mitään mahtavan, kenkkajalan, vääräsäären … uskalsit, hävytön, tulla keskellä päivää pihakarsinasta ottamaan—luulit vanhaksi ja vaivaiseksi, Karjalan komea, vaan siinä olet—kierrä nyt kätesi hänen kaulaansa—juokse, juokse nyt jälkeensä, ka, tuossa on ovi, mene, saat mennä! Ota se nyt, ota vielä kerran!
—Voi, minkä teit, raajarikoksi ruhjoit—koko elämäkseen! ruikutti Anja.
—Elä siinä ruikuta … lyhyeen loppuu!
Juhalla heilui kädessä kirves, jonka oli penkin alta tavannut. Anja kiikkui hänen kainalossaan.
—Elä, hyvä mies, elä tapa … mitä pahaa hän on sinulle tehnyt?