—Pitipähän taas epäsovussa erottaman—pitipähän taas sanottaman ne katkerat sanat. Että se saattoi sen sanoa, vaikka olikin totta—mutta että se saattoi sanoa: »Vanha kanttura, vääräsääri, väkäleuka!» Sillä minkä minä sille mahdan, minkä minä mahdan sille, mikä on minussa luonnon vika? Näithän sen ottaessasi, tiesithän sen minulle tullessasi, että vasemmukseni ontuu—vaan että saatoit sen minulle sanoa?
Hän jätti sittenkin hakkauksensa, laski kirveensä maahan ja istuutui.
—Olenhan minä jo vanha, enkähän minä näköäni milloinkaan ole kehunut. Mutta tarvitsiko nyt siitä hänen silmänsä välähtää niinkuin äkäisen, salavihaisen koiran. Ja jos nyt häntä hartioista vähän hyväilinkin, niin olisiko tarvinnut tiuskata: »Mene siitä kompuroimasta!»—ja sitä vaille, ettei kapustalla lyönyt. Enhän minä kuin lepyttääkseni, ettei enää juroteta—että sovitaan pois.—Onhan saanut minulta olla … milloinka minä olen hänelle väkivaltaa tehnyt?
Kun joskus ennen sattui kiivaan sanansa sanomaan, niin kohta katui ja tuli sovinnoille.—Vaikka nyt vain olisi tullut ruokaa tuomaan, olisi se jo sillä ollut hyvä. Kun tulonsa kuulin, niin minä sille jo kauas näyttämään, etten minä sitä enää muista. Jos tuli tänä päivänä, niinkuin ennen muinoin tuli laulaen, niin että metsä edellään raikui, niin minä hänelle tästä mylvähdin niinkuin härkä, mörähdin kuin kontio merkiksi, etten minä sitä enää muista, elköönkä hänkään.
Hän tahtoi uskoa, että Marja vielä tulee. Lehto sihahti lämpimässä tuulessa, lepo viihdytti veriä. Jospa tuo nyt sanoikin. Lie sanonut sen vain kiivaudessaan, muusta jostakin myrtyneenä, ei minusta. Tuohon kahden koivun haarukkaan nostan hänet istumaan niinkuin pikkutyttönä ennen. Se siinä käenkukuntapuussa, minä häntä tästä kannon päästä käköseksi haastan, metsänneidoksi, salojen sinitytöksi sanelen—sitä mielellään kuuntelee, vaikkei ole kuuntelevinaan, mutta kuitenkin karjanpolkuja kulkiessaan sitä itsekin itsestään laulaa. »Auta Juha,» sitten huutaa, »en pääse alas jos et auta!»—ja hento kaulaan kavahtaa ja kasken läpi itsensä kannattaa ja vasta sileälle aholle asetuttaa.
Ja näki Juha siinä kasken sisässä istuessaan, kädet työmekon helmassa polvien välissä, raukeasti katsellessaan kaatamansa kasken yli—näki Marjan, paljain päin, huivi niskaan valahtaneena, liikkumassa heidän ensimmäisessä yhteisessä kaskessaan pienellä kassaralla, Juhan takomalla, pienellä ja näppärällä, vastaksia ja kerppuja katkomassa, kun hän itse isoja puita kaataa rytyytteli. Ja tuli niin vielä monena vuonna kaskeen ilakoimaan, laulamaan nuorena emäntänä onnea ukkonsa kylvöksille, joita ei pouta koskaan kuivannut, ei halla pannut, ei ihmeeksikään, ja kyllä ties Juha miksi: että oli hänellä hallussaan metsän haltija, ties mistä lie kätköistä tullut, Karjalan kaunis, kaukaa vierasten vaarojen takaa.
Nyt ei enää tule, ei itseään oksalle nostata, ei aholle kannata, ei tule laulamaan, ei kassaroimaan, ei enää edes ruokaakaan tuomaan. On tyly vanhalle miehelle aamusta iltaan.
Ja kuitenkin Juha yhä kuunteli, kuunteli hakatessaan, silloinkin, kun lastu visan kyljestä vihaisimmin vinkui.—Huhusiko joku?—Hän teroitti kaatamiensa puiden yli kurkottavan silmänsä kasken alalaitaan, kavahti kivelle, jolla oli istunut. Ei siellä ollut ketään. Olisiko kuulunut alempaa, jonne ei kuontunut näkemään? Tuolta sen näkisi toisesta laidasta, oliko kuka tulossa. Sieltä näkee pihaan asti, tien ahoa, niittyä ja pellonpiennarta myöten pihaan asti. Jos ei niin monta monituista kertaa jo olisi turhaan mennyt odottamaan sitä, jota sieltä turhaan odotti, niin olisi mennyt nytkin. Mutta sen sijaan tarttui Juha taas kirveeseensä ja hakkasi—hakkasi niin, että jokaiselta kaatamaltaan puulta tuli lähemmäksi kasken alalaitaa, josta näki pihaan. Hakkasi vain reunimmaiset pikemmin joutuakseen. Puut parkaisivat kaatuessaan, niinkuin olisivat parkaisseet muutakin kuin omaa katkeamistaan.
Ei sieltä kuulunut ketään. Lehmät makasivat paisteessa aholla alempana. Järvellä kulki pari venhettä laiskasti soutaen. Kolmas souti jälempänä maanrannan varjossa, kuin väijyen toisia. Juha näki heti, että ne kaksi olivat Venäjän puolen venheitä, laukkusaksain, ja hän päätti niiden suunnasta, etteivät ne aikoneet nientä kiertää ja laskea sitä tietä koskiin, vaan päästäkseen niistä poiketa hänen rantaansa ja vedättää venheet kuormineen kannaksen poikki. Mahtavat tarvita hevosta. Pitäisikö lähteä? Vaan ottakoot itse haasta Marjan luvalla, kylläpähän tietävät. Kolmas venhe näkyi olevan sysimiesten haapio.
Hän kääntyi, hakkasi taas yhden rintaman kaskensa ylälaitaan, ja sieltä taas toisen takaisin alalaitaan. Ei vieläkään näkynyt ketään. Ja miksikäs olisikaan? Taas tuli hän ylälaitaan. Mutta nyt tunsi hän tarvitsevansa levätä ja istuutui äskeiselle kivelle, haarukkakoivun alle. Se oli mietittävä, oli ajateltava päähän asti, miten tämä kaikki oli käynyt niinkuin oli käynyt. Ei saanut Juha ajatuksiaan omiin ohjiinsa, ne kulkivat, mitä teitä itse tahtoivat.