—Sinun kerallasi?
—Mitä sinä täällä teet, kaunis, sorea emäntä! Vanhenet, ränstyt, tulet samanlaiseksi kuin kaikki muut. Täällä vähän vielä elät, ei huulesi hymyhyn kuonnu. Silmäsi samenee, tukkasi kuihtuu, poskesi painuu kurttuun kuin paleltunut marja. Niskasi köyristävät, vartesi vääristävät, liialla raatamisella sorjat jalkasi vinoon vääntävät … sinun sorjat jalkasi…
—Elä puhu semmoisia.
Mutta Shemeikka jatkoi:
—Ja ketä varten? Tuota—ryppyotsaista, unisilmäistä, jöröhuulista liuhupartaa, pitkäselkäistä, länkisäärtä…
—Elä puhu minulle enää mitään!—Marja melkein parkaisi, kuin hätää huutaen.
—Joka yökaudet siellä röhkii ja pöhkii—rykii ja röheltää—
—Voi, voi—elä!
—Että ilkesikin tarjota itsensä semmoiselle kuin sinä! Että saatatkin semmoisen vuoteessa virua?
—En minä hänen vuoteessaan viru! huusi Marja yhtäkkiä kuin vimmassa, silmä epätoivoisen vihaa välähtäen, ja hypähti ylös, häpesi sitä samassa ja istahti alemmalle portaalle.