—Lähdetkö sinä minnekä?
—Lähden.
—Minnekä?
—Nostatan koko pitäjän.
—Taitaa jäädä nostamatta siitä asiasta pitäjä.
Juha riensi jo rantaan, sysäsi venheen vesille ja alkoi soutaa etelää kohti.
IV.
Se oli ensin ollut Juhalle niinkuin tapaturma, niinkuin olisi Marja häneltä joutunut jonnekin, josta ei kuulunut huutoa, josta se ei päässyt omin voimin enemmän kuin elukka suosta tai metsän peitosta. Mutta kun hän istui venheessään ja souti ja souti, alkoi hänelle selvitä, mitä oikeastaan oli tapahtunut. Marjahan oli ryöstetty, vieras mies oli hänet väkisin vienyt, oli vienyt häneltä vaimon. Mutta vähän se Marjasta väkisin hyötyy. Ei tuntenut Marjaa, jos luuli hänestä kourin puristaen pehmeän tekevänsä. Ei lyömälläkään, ei väkivallalla millään. Oli anoppinsa aikoinaan parastaan pannut. Eihän mahtanut Marja mitään, kun roisto rinnalta yllätti, eikä vielä venheessäkään. Mutta Juha oli näkevinään, miten käy, kun ryöstäjä laskee maihin ja alkaa lähennellä. Ei vastaa Marja, ei katso, ei ole kuulevinaan. Se ahdistaa häntä, Marja puree, potkii. Se lyöpi häntä vimmoissaan, ei suu Marjalla värähdä, vaikka kivusta silmä vettyykin. Pidä puoliasi Marja, pidä puoliasi, avun saat, avun saat!
Juha souti, nyökkäsi, samaa tahtia myötätuulet, vastatuulet, selät, salmet; hankavitsa kun kului poikki, pisti uuden sijaan; kun tuli nälkä, ei pysähtynyt, puri kannikkata soutaessaan, tuhdolle laski, siitä taas otti, murensi sitä vastaan, siihen takaisin laski, puraisi taas ja taas souti, kasvoilla luottava, päättävä ilme, huulilla silloin tällöin värähtävä hymy ajatellessa: »Elä hätäile, minä tulen miesten kanssa»—ja Marja juoksee vastaan, kaulaan käy, jo nyt kerran kaulaankin käy, ja sanoo: »Tulitpahan, Juha,—etpähän jättänyt.»
Oli kokan edessä aava ulappa ja sen toisessa päässä vanha kotitalo. Siellä näkyi jo selän niemessä tuulimylly. Juha asetti sitä kohti venheensä kokan, perän kotivaaraa vasten, joka vielä vähän siinteli jäleltäpäin.