He lähtivät Honkaniemeen päin, katselivat toisiaan uteliain, tutkivin silmin.

—Vai sinäkö sitä nyt olet Karoliina?

—Niin, ja sinä Antero—on aivan ihmeellistä sinua taas kerran vuosien perästä tavata—niin, onnea maisteriksi!

—Sinä olet niin heikon ja vaivautuneen näköinen … oletko ollut sairas?

—En minä mitään—niin erittäin.

He olivat toistensa ainoat omaiset ja tuntuivat kuitenkin vierailta ja kaukaisilta, ja Anteron ystävällisen innostuneella ja osaaottavalla äänellä sanotut sanat kaikuivat hänen omissakin korvissaan vierailta. Sisarensa koko olennosta ja ilmeestä hän näki heti, ettei tämä ollut onnellinen, ja hän tunsi ohimenevän säälin tunteen pulpahtavan rinnassaan. Mutta samalla hän koko ajan tässä hänen vieressään kävellessään tunsi jotain muuta eikä päässyt siitä erilleen: että hänen ehkä nyt täytyy mennä Honkaniemeen ja ehkä jäädä sinne päivälliselle eikä pääsekään pappilaan. He puhelivat kulkiessaan, hypähdellen asiasta toiseen: heidän enostaan Porvoossa, Anteron maisteriksi vihkimisestä…

—Kun et sinä, Karoliina, tullut, vaikka minä sinua niin odotin.

—No, johan nyt … minäkö! Kuinkas nyt minä!—Hän sanoi sen niinkuin semmoisesta ei olisi voinut olla kysymystäkään.

He puhuivat Anteron matkasta ja hänen käynnistään Rajavaaralla, mutta siinä sivussa koetti Antero keksiä keinoa, kuinka pääsisi seuraamasta Honkaniemeen saakka.

—Huomasitko kirkossa Snellmanin ja Lönnrotin? sanoi hän yht'äkkiä.— Sinun pitäisi kuitenkin tulla pappilaan, niin saisit nähdä heidät, he matkustavat luultavasti jo tänä iltana. Minäkin näin heidät nyt ensi kerran.