—Taisi olla meille Paavon kanssa hukka reissu, vastasi isäntä, ja taas näytti koko perhe ymmärtävästi säestävän hänen kätkettyä ivaansa. Mutta nyt kysyi Risto:
—Millä asioilla siellä kävitte? Oliko joku valituskirja vietävänä?
—Käytiin tapaamassa ystäviä, joilta oli kutsut tullut. Tunnetteko
Pekin ja Vorssin?
Backin ja Forssin! Hehän olivat asuneet samassa talossa, seinäkkäin heidän kanssaan. Ne olivat molemmat pietistejä, jotka lukivat ja veisasivat ja pitivät hartausseuroja, joista oli paljon puhuttu ja paljon ivaa tehty ylioppilaiden kesken. Koko vihkiäisten ajan he olivat istuneet kotonaan, ja jo varhain aamulla, kun Antero riensi kaupungille juhlavaatteissaan, oli hän kuullut veisuuta ulos kadulle heidän ikkunainsa kohdalta. Se oli sitä uutta uskoa, joka tuomitsi turhaksi kaiken ilon ja maallisen harrastuksen, yksin isänmaallisenkin. Se oli seurannut häntä päivän juhlissa ja kohtasi hänet valvotun yön jälkeen palatessa juhlatanssiaisista. Hän oli kerran väitellyt siitä heidän kanssaan, he olivat suuttuneet ja epäsovussa eronneet. Se on turmiollista oppia, joka vie Suomen kansan henkiseen kohmetukseen juuri kun se on heräämässä. Turhaa on sen herättäminen itsetietoisuuteen ja itsenäisyyteen, turhaan on Suomen kansan ikivanhat hengen aarteet kaivettu esiin, runot, laulut, sananlaskujen viisaus, joissa sen oikea henki asuu.
Mutta se on torjuttava se vaara! Tilaisuus, jota hän tällä matkalla oli odottanut, näytti tulleen. Hänen matkansa tarkoituksena, niinkuin hän oli sen suunnitellut, ei ollut ainoastaan kerätä vanhoja runoja, vaan myöskin tutustuttaa niihin kansaa, saada se niitä uudelleen rakastamaan. Kauan on Suomen kansa harhaillut loitolla henkensä alkuperäisiltä lähteiltä, nyt se on saatettava takaisin niiden ääreen! Se niitä vielä halveksii, koska se ei ole päässyt osallisuuteen niiden virkistävästä voimasta. Sen sivistyneelle nuorisolle oli tässä suuri, jalo tehtävä.
Oli noustu aterialta, jonka kestäessä isäntä ja Risto minkä mitäkin juttelivat. Antero otti matkalaukustaan kirjan, jota näytti isännälle.
—Onko isäntä tätä kirjaa nähnyt? Se on Kalevala, Suomen kansan vanhoja runoja, joissa kerrotaan niistä suurista sankareista, Väinämöisestä, Ilmarisesta ja Lemminkäisestä, ja jotka kätkevät Suomen kansan vanhan viisauden ja synnyt syvät.
—Vai semmoinen kirja, virkkoi isäntä. Onhan tuosta kuultu puhuttavan. Kävihän tuo täälläkin takavuosina se Kajaanin tohtori, joka niitä on keräillyt, mutta ei se täältä mitään saanut.
—Salliiko isäntä, että luen tästä jonkun paikan? Kun ei isäntä piippuaan sytyttäessään siihen mitään virkkanut, alkoi Antero lukea runoa Sammon ryöstöstä, kuinka se mereen hajosi ja kuinka tuuli muruja maihin kuljetti, kuinka tuosta oli
alku onnen ainiaisen,
tuosta kyntö, tuosta kylvö,
tuosta kasvu kaikenlainen,
tuosta kuu kumottamahan,
onnen päivä paistamahan
Suomen suurille tiloille,
Suomen maille mairehille.
———
Siinä vanha Väinämöinen
itse tuon sanoiksi virkki:
»Anna, Luoja, suo, Jumala,
anna onni ollaksemme,
hyvin ain' eleäksemme,
kunnialla kuollaksemme
suloisessa Suomen maassa,
kaunihissa Karjalassa!