—Mene sinä, Naimi, mene nyt pian, ennenkuin isä taas vie hänet jonnekin!
—Ei saa puhua kenellekään mitään, jos hän sen hylkää, sanoi Kaarina.
Se voisi olla ikävää Anterosta.
Rovasti oli ollut näyttämässä vanhaa tupaa, jota vieraille aina näytettiin ja kerrottiin silloin aina kasku Lönnrotista.
—Saisimmeko puhua herra rehtorin kanssa eräästä asiasta,—voi, voi, Se on teistä ehkä hyvinkin hassua, mutta—
He veivät hänet marjapuutarhaan, istuttivat hänet eteensä ruohopenkille kahden vanhan koivun väliin ja kertoivat aikomuksestaan ruveta lukemaan Kalevalaa kansalle sunnuntai-iltoina vanhassa tuvassa—että se saisi tutustua esi-isäimme vanhaan viisauteen ja henkeen. Ehkä voisi, ehkä sopisi samalla laulaa ja soittaa kannelta? Tai myöskin lukea jotain muuta suomalaista kirjaa?—Voi, voi, sanokaa, onko tämä, onko tämä hyvin hirveän hassua?
Ja levottomuudesta ja pelosta vapisten odotti aatteestaan innostunut
Naimi tuomiotaan.
—Jaa, jaa-a, sanoi Snellman, hyväntahtoinen, mielistynyt ilme kasvoillaan.—Se on epäilemättä hyvä aate, kaunis, jopa hyödyllinenkin aate, mutta sitä voisi vähän, kuinka sanoisin—täydentää.
—Voi, voi, kuinka minä olen iloinen, ettette sitä aivan kokonaan hylännyt—minä sitä niin pelkäsin—ah!
—Sanokaa, kuinka täydentää? virkkoi Kaarina. Me tahtoisimme tehdä kansan hyväksi jotain, mitä vain, kun vain tietäisimme.
—Kenties jotain käytännöllisempää, pysyvämpää.