—Ensi jouluna minä tulen kouluanne tarkastamaan.
—Voi, voi!
Kuului Lönnrotin ääni pensaiden takaa:
—Tuollahan se on, olen etsinyt ja etsinyt.—Hän tuli esiin Robertin kanssa. Robertin poskia kirkasti heikko puna, niinkuin rintatautisen, hänen silmänsä loistivat niinkuin kuumeisen, mutta hänen kasvoillaan oli samalla onnellinen loiste.
—Sinä täällä vain impien iloissa, kassapäiden karkeloissa, naurahti
Lönnrot.
—Istu alas, istu alas! kehoitti Snellman ystäväänsä.
—Eipä nyt enää istumisista, täytyy lähteä.
—No, mutta niinhän minunkin!
—Lähteäkö? Poisko? Nytkö jo?…—ja tyttöjen äänessä oli niin vilpitöntä ja koomillisen epätoivoista surua, että se lähtijöitä samalla sekä nauratti että liikutti.
—Meille on avautunut uusi maailma, uusi maailma, kuiskasi Naimi
Robertille.