—Nuorempi veljeni on hänen täydellinen kuvansa.
—Missä hän on? kysyi Antero vilkkaasti.
—Hän on Helsingissä lukemassa lääkäriksi, ei päässyt kotiin vielä.
—Milloin hän tulee?
—Hän tulee vasta kuukauden päästä.
Kun Antero kääntyi takaisin, seisoi Naimi hänen takanaan, mutta pyörähti samassa nopeasti ympäri ja meni pois.
—Tämä on meidän niin sanottu keisarikamari, sanoi upseeri ja vei hänet huoneeseen, jossa Naimi äsken oli ollut, näytti siellä vuodetta, jossa keisari Aleksanteri ensimmäinen oli matkallaan levännyt yön, näytti silkkipeitettä intialaisine ruusuineen, jonka alla hän oli maannut— kaikki oli vielä samassa kunnossa kuin silloin, samat astiat, samat huonekalut. Seinällä oleva keisarin kuva oli vain jälkeenpäin hankittu.
—Meillä on täällä myöskin kuva keisari Nikolaista, olen juuri ostanut sen Pietarista äidilleni, joka sitä aina on toivonut saadaksensa— todellinen taideteos—eikö totta?
Hän oli vienyt Anteron takaisin laamannittaren huoneeseen, jossa keisari Nikokin pientä medaljonkimuotoa oleva kuva seisoi piirongilla samettikehyksessä.
—Niin, eikö hän ole komea! ihasteli laamannitar—mikä ihanteellinen vartalo, mikä majesteetillinen katse!