—Perustuslakien?—kuului joku puoleksi kuiskaten kysyvän nuorten penkiltä.
—Niin, perustuslakien! Ovatko herrat kuulleet puhuttavan Suomen perustuslaeista.—Ehkä minä saan vetää ne hetkeksi piilostaan.
Hän otti avaimen, joka hienossa silkkinauhassa riippui kirjoitusneuvoihin kuuluvan hopeaisen lain käsivarren sormessa, meni huoneen perällä olevalle mahonkikaapille, avasi sen ja otti suurilla lakikirjoilla täytettyjen hyllyjen ympäröimästä, vihreällä silkkiverholla peitetystä komerosta rasian, hopealla silatun, toi sen pöydälle ja avasi sen. Kultasankaiset silmälasit nenälleen asetettuaan otti hän rasiasta nahkakansiin hienosti nidotun vihkosen, jonka kanteen oli kirjaeltu sanat: »SUOMEN PERUSTUSLAIT».
—Tässä—Hallitusmuoto vuodelta 1772, Yhdys- ja vakuuskirja vuodelta 1789 ynnä muutamia muita—olen ne liittänyt yhteen nidokseen vertailevilla selityksillä varustettuina—kulmakivet, joiden päällä meidän yhteiskuntarakennuksemme on seisonut, niinkuin se seisoo tänäkin päivänä ja tulee toivottavasti yhä edelleenkin seisomaan. Hän sanoi sen hartaudella, liikutuksesta hiukan vapisevalla äänellä.
—Näitä täydentävinä historiallisina asiakirjoina olen tähän liittänyt kutsumuksen Porvoon valtiopäiville ja keisari Aleksanterin avauspuheen, jossa hän—tässä ne ovat—sanat, joista voi sanoa, että ne ovat kauneimmat, mitkä kenties koskaan mikään hallitsija ja ainakaan mikään valloittaja on lausunut:—»koroitettu kansakuntain joukkoon».—Olin siellä nuorena ylioppilaana tuomiokirkon lehterillä—näen sen silmieni edessä, niinkuin se olisi eilen tapahtunut—ja siitä on kohta neljäkymmentä vuotta—mitä toiveita, mitä pettymyksiä!
Hetken kuluttua jatkoi laamanni:
—Aarre, joka on maahan kaivettu—mutta aarre kaikissa tapauksissa— aarre, joka on hyvä olemassa kätkössäänkin ja ehkä juuri paras siellä, missä on, piilossa, esille vetämättömänä, ettei se aarteenkaivaja intohimoja kiihoittaisi—hyvä, jos tulee aika, jolloin ne voidaan ottaa uudelleen esille—sitä odottaessa olkoot, missä ovat, riittää, kunhan me vain tiedämme, missä ovat—että ne meillä on, että tiedämme, mitä meillä on ja mitä voimme menettää, jos ne menetämme.
Tätä puhuessaan hän oli sulkenut vihon, laskenut sen rasiaan ja levittänyt sen päälle, kuin pappi alttarilla ehtoolliskalkin päälle, silkkiliinan, vienyt rasian kaappiin, sulkenut sen ja ripustanut avaimen entiselle paikalleen.
Laamanni oli Anteron silmissä yht'äkkiä kasvanut ja suurennut. Vaikka hän äsken olisi ollut valmis hänen mielipiteitään kokonaan tuomitsemaan, esiintyivät ne nyt hänelle kuin toisessa valaistuksessa. Laamanni oli yht'äkkiä edustaja aikojen ja asiain, jotka vain hämärästi ja epämääräisesti olivat joskus hänen tietoisuutensa ohitse vaeltaneet. Millaista oli mahtanut olla tuomiokirkossa sinä hetkenä, jona Suomen kansa koroitettiin kansakuntien joukkoon?
Silloin kuului Riston kuiva, hiukan ivallinen ääni vihlaisevan hiljaisuuden läpi: