—Juuri niin, Lauri! Ja minä lähden Lappiin, sanoi Robert,—mutta siitä ei saa vielä hiiskua sanaakaan.
—Olisi sinua tarvittu Helsingissäkin, sanoi Antero.
—Sinä ja Lauri ja Risto voitte… Naimi oli tullut ja mennyt ja taas tullut.
—Tulisitte nyt, pojatkin…
Koko ajan oli klaverin lapsellinen, hento ääni lirittänyt ulos avonaisista ikkunoista. Nyt säesteli se laamannin tyttärien duettoa.
—Se on kovin epäkohteliasta… Kuulkaa, jos minä noutaisin kanteleen, kun ne sitä taas pyytävät?
—Lönnrotin kannel ei saa kaikua tässä talossa, sanoi Lauri.
—Miksei?
—Sitä ei saa tuoda tänne heidän ehkä jälestäpäin naurettavakseen ja pilkattavakseen … talonpojat, moukat … mitä he heidän lauluistaan, kun eivät muustakaan!
—Eiväthän ne nyt sitä niin … se nyt oli enemmän … semmoista vain leikkiä…