Lukkari oli iso, pitkä, laiha, luisevanaamainen, vähän kumarahartiainen ja samalla viekassilmäinen mies. Handolin puhui yhä edelleen:
—No, ja mitä kuuluu Kontolaan? Joko siellä heinää?—ka, senhän minä jo kysyin. Kuinka jaksaa Olaus Martinus episcopus Savolaxiae Careliaeque?
—Sanotaanko häntä siksi? kysyi Antero jotain sanoakseen.
—Sanotaan—inter collegas—mutta kansan kesken nimitetään häntä rimpirovastiksi!—Ja Handolin nauroi pienet silmänsä niin pieniksi ja leveän suunsa niin leveäksi, että Anteronkin täytyi nauraa mukana, niin vähän kuin häntä muuten olisikin naurattanut.
—Haastoiko soistaan? Saarnasiko niistä?
—Siellä oli myöskin Snellman ja Lönnrot, sanoi Antero kääntääkseen puheen toisaalle.
—Snellman, jahah, Snellman, vai niin, suuri mies, sanotaan, suuri mies, saattaapa olla. Vaikka kuuluu velkojakin olevan. Kuule, veli, kannatatko sinäkin niitä uusmuotisia kieliaatteita?—Jaa, jaa,— nykyajan nuorisolla on aatteita—minulla ei ole milloinkaan ollut mitään aatteita—kippis taas!
—Siellä oli myöskin Ukko-Paavo, virkkoi Antero merkitsevästi.
Handolin muuttui yht'äkkiä totiseksi ja kävi sitä tietä sitten vihaiseksi; veri syöksyi hänelle päähän, ja oli kuin olisivat kaulan pullistuvat suonet hänen kurkkuaan ahdistaneet.
—Tiedän, tiedän,—hän melkein kähisi, hyvin tiedän, se on nyt täällä joukkoineen, kuului jo eilen tulleen. Täällä on häät tuolla naapurissa Ilpolassa. Rajavaaralla oli jo lähtiäiset.—Jo ne ovat hävyttömiä! Vaikka minä, oman pitäjän pappi, olin naapurissa saatavia kantamassa ja jumalanpalvelusta pitämässä, ei kutsuttu, ei oltu tietävinäänkään. Eipä siltä, että olisi haluttanutkaan mennä; mutta se on kiusantekoa, riistetään minulta vihkimäraha ja antimet. Niillä on omat kirkonmenonsa ja omat pappinsa.