—Niinpä niin, jopa toki, kuului hyväksyviä ääniä ympäriltä.
—Usko palkitaan, epäusko rangaistaan.—Ja hän kertoi esimerkkejä siitä, miten Jumala oli häntä rangaissut hänen epäuskonsa tähden. Kauan hän oli estääkseen Jumalan kaikkivaltiaan aikeita toteutumasta yrittänyt suojella halmettaan hallalta, koonnut risuja isot röykkiöt sen ympärille ja polttanut niitä siinä yökaudet. Kahtena yönä oli Jumala antanut ihmisyrityksen onnistua, ja halme oli säilynyt, mutta kolmantena oli näyttänyt voimansa ja keskeltä tulien liekkiä vienyt viljan.
—Ottihan se, silloin otti, mutta toisella kertaa antoi, kun en itse enää mitään osannut.—Hänellä ei enää ollut jyvääkään kotona, oli nähnyt nälkää monta päivää. Lähti soutamaan järven yli naapuriin, mutta oli niin väsynyt, etteivät airot käsissä pysyneet, ja tuuli vei venettä mihin tahtoi, vei vihamiehen rantaan. Ei olisi mennyt siltä mieheltä mitään pyytämään, mutta tämä näytti olevan Jumalan tahto. Mutta tylysti otti rikas isäntä vastaan, ei mitään antanut, käski menemään muuanne. Sen verran jaksoi vain ajatella, että näkyy nyt olevan Jumalan tahto, että sinun syntisen nyt on ennen kuolemaasi nöyrtyminen vihamiehesi edessä.—En jaksanut lähteä, en tahtonut jäädä tupaan, panin maata aitan rappusille ja ajattelin: yhtä hyvä kuolla tähän kuin kotiinkin. Silloin oli tullut Jumalan aika, ja hän hellytti rikkaan miehen sydämen ja käski hänen tulla täyttämään säkkini. Ne on Jumalan töitä ne, epäuskoisen neuvoksi ja opiksi.
Hänen herkässä mielessään vaihtelivat muistot ja tunteet. Äskeinen hilpeys oli kadonnut, ja hänen äänensä värähti:
—Hän neuvoo meitä hellällä kädellä, hän kurittaa meitä kovalla kouralla, kun emme ilman tajua. Kun ei paatunutta muuten saanut pehmenemään eikä mieltä maailmasta irtaumaan, niin katsoi parhaaksi ottaa sen, mikä oli maailmassa kaikista kalleinta ja rakkainta. Syntieni tähden vietiin minulta viimein oma poikani. Lähin naapuri oli vainoon noussut, löi lapsen metsässä kuoliaaksi ja ohjasperät kaulaan solmittuaan ajatti omalla hevosellaan kotiin. Se oli sitä pahinta vainon aikaa. Vaan tapahtukoon tahtosi, vanhurskas Jumala. Mitäpäs näistä enää muistelemme. Veisaamme virren.
Hän pyyhkäisi kyyneleen silmänsä kulmasta. Taas puhkesivat niinkuin äsken vuorella väen tunteet virteen.
Virren kestäessä oli Karoliina ilmaantunut ja viitannut luokseen Rajalaista, joka istui laidempana kehässä. Antero näki sisarensa, hätäinen ilme kasvoilla, hänelle jotain selittävän. Kun virsi oli loppunut, tuli Rajalainen Paavon luo ja kertoi, niin että muutkin kuulivat, että Handolin oli lähtenyt Kontolaan antamaan heitä ilmi luvattomasta kokouksenpidosta ja väkivallan teosta.
—Olisi ehkä pitänyt antaa olla sen aidan repimättä, sanoi joku.
—Saapi se pappi puuhata, ei sen puheista kukaan perusta, sanoi
Ilpolainen.
Mutta siihen sanoi Ukko: