Huone on täynnä tupakansavua. Sen keskellä on pöytä laseineen ja maljoineen. Pöydän ympärillä seisoo ja istuu nuoria miehiä puhuen, huutaen ja tuon tuostakin laulahtaen. Kuuluu kaiken keskestä yht'äkkiä kilinä maljan laitaan ja senjälkeen tuima: silentium! Pieni kalpea mies seisoo kiintein kasvoin pöydän päässä odottaen hiljaisuutta.
—Silentium! Thure puhuu! huutaa Lauri, jonka posket hehkuvat ja silmät palavat. Hänellä on matkapuku yllä ja jalassa pitkävartiset pieksut.
—Toverit! kuuluu tyyni, mutta samalla väräjävä, läpitunkeva ääni sanovan.
—Ylös tuolille! vaati joku huoneen perältä, ja samalla työnnetään
Thuren taa tuoli, jolle hän hypähtää.
—Eron hetki on tullut, toverit. Hevoset ovat valjaissa. Sallikaa minun sentähden sanoa sana, vain muutama sana viimeisiksi hyvästeiksi. Ottakaa mukaanne, Antero, Lauri ja muut ystävämme, meidän lämpimin kiitoksemme siitä, mitä olette tehneet yhteisen asiamme hyväksi. Yhteinen asiamme on ennen kaikkea oppositsionia, meidän nuorten oppositsionia kaikkea sitä vastaan, mikä on vanhaa ja mädännyttä, meidän nuorten innostuneiden oppositsionia kaikkea sitä vastaan, mikä on meillä laimeata, uupunutta ja velttoa, meidän rohkeiden protestia sitä vastaan, mikä on arkaa, pelkurimaista, kurjaa ja matelevaista. Se on meidän pienen piirimme tuomio kaikesta siitä reaktsionista ja vapauden sorrosta, joka nyt meillä ja muualla maailmassa rehoittaa…
Kuului hyvä-huutoja.
—…. mikä koko maailmassa on lyönyt kahleisiinsa kansojen ja yksityisten vapauden. Me olemme protesteeranneet sitä vastaan, mikä on meitä lähinnä, mutta peitsemme kärki on samalla ollut käännettynä sitä sanan vapauden sortoa ja sitä vallan väärinkäytöstä vastaan, jota idässä ja lännessä harjoitetaan. Kansain kallein oikeus, josta kaikki sen eläminen ja oleminen riippuu, on vapaa kritiikki, sitomaton sananvapaus. Se on kahlehdittu kaikkialla maailmassa, mutta meillä enemmän kuin muualla. Muualla kahleet ehkä piankin onnistutaan katkaista, mutta meidän täytyy toistaiseksi tyytyä siihen, että kahleitamme vain kalistelemme. Ja sen me olemme tehneet ja tehneet tavalla, joka kenties on kuulunut niiden muurien ulkopuolellekin, jotka meitä ympäröivät. Meidän tai oikeastaan teidän—sillä minä en voinut teille ymmärrettävistä syistä olla mukana muuten kuin hyväksymiselläni —teidän protestinne muotoa ovat moittineet nekin, jotka muuten ovat samaa mieltä kanssamme. Mutta jos kerran on sallittu, niinkuin Antero sattuvasti kurinpitotoimikunnan edessä sanoi, hyväksyvän mielipiteen osoituksena ja ilmauksena taputtaa käsiään, niin miksei olisi sallittu paheksuvan arvostelun ilmauksena huutaa myöskin »alas» ja »ulos?» Ette kohdistaneet niitä henkilöihin…
—Kyllä niihinkin!
—Ette kohdistaneet niitä ainoastaan henkilöihin, vaan koko systeemiin.
Sille te tahdoitte huutaa »alas».
Semmoisena oli manifestatsioni täysin oikea muotonsakin puolesta. On jo kylliksi kauan ja ilman mitään tulosta pantu vastalauseita pöytäkirjoihin. Täytyi kerran huutaa niin, että se kuuluu, toimia niin, että se näkyy!