—Ai-jai, näitä mammaa mainioita piirakoita ja tätä ihanata Savon piimää!
—Kaarina, tuo lisää! Eikö saa luvan olla vielä, herra Hagman?—Minä olen aivan samaa mieltä kuin pappa. Paitsi sinun itsesi tähden on se meille hyvin ikävää pitäjäläistenkin tähden. En tiedä, voimmeko enää mennä mihinkään ja kutsua ketään…
—Että mamma nyt viitsii sen sillä tavalla ottaa, sanoi Naimi.
—Minä olen varma, että laamannissakin meitä nyt häpeävät. He ovat varmaan puhuneet, vaikka sinä et sano.
—No usko nyt, etteivät ne ole kerrassa mitään semmoista.
—Ne tahtovat tietysti näyttää hienotuntoisuuttaan sillä, etteivät sinulle mitään sano, mutta kyllä minä tiedän, että laamanska ajattelee. Mimmoiset ovatkaan minulla lapset ja mimmoiset hänellä! Kaikki mallikelpoisia ja onnistuneita! Ja meidän Otto ja nyt Lauri, ja Robertkin siellä, missä lienee—tuskin elossakaan enää—kuka sen tietää?
—Mutta hänhän on terve ja on taas lähtenyt matkalle.
—Hän on voinut sairastua uudelleen… Miksi tämä kaikki onnettomuus nyt yht'äkkiä tulee minun päälleni?—Antakaa anteeksi, herra Hagman, että minä näin,—mutta tehän ette syö mitään … olkaa hyvä… Helander tästä nyt ainakin riemuitsee ja kaikki muut heränneet…
—Mitä syytä on mammalla semmoista uskoa? sanoi Hanna, joka syrjempänä toisen pöydän ääressä istuen ei ollut tähän saakka mitään puhunut.
—Ehkä eivät, ehkä eivät … sinä olet niin kauhean arka niistä heränneistäsi…