—Voi noita kelvottomia! Enpä olisi uskonut semmoisia murhamiehiä olevan. Tuo on minusta kuin olisivat elävän olennon tappaneet. Mutta kerran se päivä sieltä vielä päästetään.
—Teillä on luja usko.
—Se minulla on! sanoi Kari kiiluvin silmin, ja minä olen saanut sen tästä kirjasta.
Antero ei raatsinut sanoa, että hänen oma uskonsa, jonka oli saanut tuosta kirjasta, oli alkanut horjua. Hän kertoi kuitenkin, mitä Helsingissä oli tapahtunut, kuinka nolosti heidän oli käynyt, kuinka kaikki suomalaiset harrastukset nähtävästi aiottiin tukehduttaa kapaloonsa, näytti siltä kuin kaikki tulisi menemään menojaan.
—Voi, voi! huokasi Karilainen häntä keskeyttämättä kuunneltuaan, silmät vain eläen ja kasvot välistä värähdellen.—Vai niin on, vai niin on, mutta kuulkaapas, maisteri, minä en ole mies enkä mikään, teille itseäni viisaammalle, neuvoja antamaan, mutta saanko kuitenkin sanoa?
—Sanokaa toki!
—Minä uskon sittenkin, että teitä tässä pimeä pilvi peloittaa enemmän kuin se kykenee kastelemaan. Hyviksi heinäsäiksi keväinen kuuro. Se nyt sataa ja jyryää, mutta huomenna on jo pouta. Ne on ne vanhain ihmisten tuumat vähän niinkuin lahopökkelö tien vieressä, juhlallinen ja peloittava. Kuljet siinä ja kierrättelet etkä uskalla kirveelläsi kolhaista, kun pelkäät päähäsi putoavan. Joskus kyllä kosketat, mutta et milloinkaan voimaisi takaa kumahuta. Vaan jonakuna päivänä, kun ohi kuljet, niin on kummitus itsestään suulleen suistunut ja siinä makaa etkä saa ylös, vaikka tahtoisitkin. Ihmettelet, että mitenkä se on voinut milloinkaan seisoa.
—Mistä te olette tuon viisauden saanut?
—Viisaudenko? Ka, en tiedä, mutta eikös ole niin?
—Niin se ehkä on.