Päiväkausia hän pysyy huoneessaan, ei tiedä illalla, kuinka päivä on aamusta kulunut.
Karoliina tulee hänelle kahvia tuoden.
—Täällä sinä vain itseksesi istut.
—Täällähän minä… Yhtä asiaa minä tahtoisin sinulta kysyä. Mistä mahdat sinä saada tuon voiman elää ja olla, niinkuin elät ja olet? Taikka kyllähän minä tiedän, mistä sen saat, mutta kuinka sen sieltä saat, sitä minä aina ajattelen, ja sitä minä en ymmärrä.
—Se tulee Jumalalta hänen suuresta armostansa ja rakkaudestansa.
Se oli hänen ja heikäläisten tavallinen kulunut vastaus, sen enempää he eivät voineet selittää. Mitä se oli … oliko ollenkaan mitään muuta kuin kuvittelua tai vain opittu ulkoläksy, puheenparsi? Tuskinpa!
Kerran sai Karoliina hänet lukkarinlesken luo. Siellä oli sama rauha kuin ennenkin, sama tyytyväisyys ja alistuminen. Hallavuosi oli vaikuttanut heidänkin elämäänsä, heidänkin täytyi syödä sekaa voidakseen antaa toisillekin vähistä tuloistaan. He puhuivat siitä, että kyllä »Jumala auttaa», niinkuin ei olisi ollut epäilystäkään siitä, että niin on aina tapahtunut ja tulee aina tapahtumaan,—joka hetki, joka päivä.
—Eikö hän ole milloinkaan eikä missään asiassa ollut teitä auttamatta?
Vastaukseksi hymähtivät he molemmat ja katsahtivat toisiinsa.
—Mikä teitä naurattaa?