Se kaipaus kirveli häntä niin, että hänen sydämeensä koski.
Mutta olenko minä itse ketään etsinyt, ketään kaivannut hänen itsensä tähden? Enkö ole aina—rakastaessanikin, toivoessanikin—ajatellut omaa iloani, omaa onneani?
Sikin sokin menivät hänen ajatuksensa, sekaisin temmelsivät hänen tunteensa.
Tämä pimeys, tämä yksinäisyys, se se minua painaa ja rasittaa, se se on minut tähän tilaan saattanut. Mutta miksi tulin minä tänne? Mitä oli minulla täällä tekemistä? Miksen mennyt etelään, jonnekin päivänpaisteisille rinteille, missä mieli kuuluu keijuvan kesät talvet kuin pääsky iäti vihreän maan ja iäti sinisen taivaan välissä? Elämään eikä elävänä hautautumaan? Mitä minua Suomen surut, mitä minua muiden kärsimykset, kun en kuitenkaan voi ketään auttaa? Kun joulu on ohi, niin minä lähden!
Mutta ei se päätös häntä päästänyt eikä vapauttanut. Hänelle tuli taas illalla hätä ja ahdistus, tunne jostain laiminlyödystä tehtävästä, hukkaan menneestä tilaisuudesta, niinkuin olisi kulkenut jonnekin harhaan, niin kauas, ettei ehkä jaksaisikaan enää takaisin sinne, mistä olisi uudelleen alettava. Hän istui, otsa käsiin painautuneena, kuin erämaassa eksynyt. Ulkona oli pimeä, ja tuiskutuuli huoahteli kylmästi ullakossa, talikynttilä läähätteli kuin kuoleva viimeisiä henkiä vedellessään.
Hän ei ollut nukkunut moneen yöhön.
Isän raamattu oli hänen edessään pöydällä. Kuinka se oli siihen tullut?
Kuka oli sen siihen hyllyltä siirtänyt? Hänkö?—tietämättään.
Hän avasi sen koneellisesti, käänsi auki kannen. Siihen oli kirjoitettu hänen isänsä nimi ja syntymävuosi ja kuolinvuosi ja hänen oma nimensä ja syntymävuotensa. Alemma oli isän käsialalla kirjoitettu:
»Tämän kirjan olen minä perinyt isältäni ja lukenut ja tutkinut sitä joka päivä. Minä jätän tämän perintönä pojalleni samalla tavalla luettavaksi ja tutkittavaksi.»
Kirjassa oli joku merkki, ja hän avasi sen siltä kohdalta. Siinä oli arkki keltaista paperia, kirjoitettu täyteen pientä hienoa kirjoitusta hienolla kynällä, isän käsialaa.