»Hän on se kivi, joka nurkkakiveksi tullut on. Ja ei yhdessäkään toisessa ole autuutta; sillä ei myös ole muuta nimeä taivaan alla ihmiselle annettu, jossa meidän pitää autuaaksi tuleman!» Mikä varmuus, mikä horjumaton usko!
10.
Ulkomaailma oli Anterolle kuin hävinnyt ja unohtunut. Handolinin hän tapasi vain ruokapöydässä, puhelikin joskus hänen kanssaan, mutta niinkuin jollekin, joka oli kuin jossain suuren tyhjyyden toisella puolen. Karoliina tuli välistä hänen luokseen ylös ja istui sukkaa kutoen, sill'aikaa kun hän luki ääneen raamattua, niitä paikkoja siitä, jotka olivat häntä erityisemmin koskettaneet. Mutta eivät hekään juuri mitään puhuneet, ymmärsivät nyt toisensa ilman. Joskus sanoi Karoliina:—»Tuo paikka se minuakin niin miellytti.»
Silloin tällöin kävivät he lukkarinlesken ja hänen tyttärensä luona. Sielläkin luettiin raamattua. Ne pyysivät Anteroa lukemaan, ja hän luki. Eivät koskaan osoittaneet he huomaavansa, mikä muutos hänessä oli tapahtunut. Mutta heidän tervehdyksensä ja hyvästinsä oli vieläkin herttaisempi kuin ennen ja niinkuin hän olisi ollut heihin kuuluva. Se teki hyvää Anterolle. Hänen oli lepo ja viihdyttävä tunne katsella Emmaa hänen kangastuoliensa tai rukkinsa ääressä. Emma oli niin hiljainen ja ujo ja tyyni, mutta kuitenkin varma itsestään. Jos hän ei olisi ollut niin ujo ja suljettu, olisi Antero tahtonut puhua hänen kanssaan. Hän oli lukenut raamatun läpi eikä siinä näkynyt olevan hänelle mitään uutta, mutta yhtäkaikki hän tahtoi sitä kuunnella ja lakkasi työstään, kun oli tulossa paikka, jota hän ihaili… Jos sillä ei olisi ollut tuo synkkä ja ruma puku, olisi se ollut ulkonaisestikin yhtä kaunis kuin kuka muu tyttö tahansa, joita Antero oli nähnyt.
Joskus tuli Anterolle vielä entinen ahdistuksensa, salaperäinen kammo— että jos ei tämäkään kestä? Mutta hän tarttui taas raamattuun, ja se vei hänet taas hänen uuteen maailmaansa, ja hän unohti kaiken muun.
Ihmiset olivat kuin varjoja, tämä elämä oli jotain olematonta. Hänelle tuli silloin tällöin eteen kohtaus entisestä elämästä. Hän kuuli puhuttavan, näki toimittavan, mutta ne toimivat kuin haamut hänen ympärillään. Hän näki ihmisiä edessään, joita muisteli ennenkin nähneensä, mutta ei muistanut missä—hän näki itsensä niiden seurassa, mutta katseli itseään kuin vierasta.
Kuului kerran tuttu ääni alhaalta, hyvinkin tuttu, mutta kenen? Kenen ihmeen ääni se oli?
Se oli Laurin, hän tuli sisään parta huurussa, hartiat lumessa, yllään vain keveät hiihtovaatteet.
—Terve mieheen! Viimeinkin sinut tapasin! Täällä se mies vain ryyhöttää kuin tarhapöllö lahopökkelössä. Huhhuh!
Hän täytti koko huoneen ulkoilmalla ja ulkomaailmalla. Kun oli potkaissut jalastaan pieksut, heittäytyi hän Anteron sänkyyn pitkäkseen. Antero huomasi heti, että hänellä oli jotain erikoista sydämellään ja niinkuin ei hänen sanatulvansa olisi pursunut oikein luonnollisista lähteistä.