* * * * *
Yht'äkkiä kuului huutoja ja hälinää pihalta, rattaiden kolinaa ja läheneväin hevosten kavioiden töminää. Heräten haaveittensa unesta näki Antero pienestä ikkunasta pappilan molempien neitien heittäytyvän alas rappuja, kädet ylös nostettuina, ruustinnan kiiruhtavan perästä työesiliinaansa irti päästäen ja rovastin verannalla huutavan: »Avatkaa portti, avatkaa portti!» Samassa syöksyivät vaunut pihaan ja niiden perästä kahdet kärryt. Ennenkuin ne ehtivät pysähtyäkään, hyppäsi nuori nainen ketterästi alas kuskipukilta ja tempasi syliinsä ruustinnan, jota pyöritti iloisesti nauraen monta kertaa ympäri. Se oli Naimi, ja äidin sylistä heittihe hän sisarien syliin. Sitten hän juoksi ylös rappusille, mutta lensi taas takaisin telmimään koiran kanssa, joka ulisten hyppi hänen ympärillään. Kun vaunut oli saatu auki, astui niistä ulos vanha, hieno herra, jonka Antero tunsi professori Hartmaniksi, hänen rouvansa ja tyttärensä Anette, jotka Antero tunsi promotsionista. Kärryissä ajoivat Robert ja Lauri Martin ja Thure Hartman. Se nuori mies, jonka Antero oli pelännyt täällä tapaavansa, ei ollut mukana. Hän olisi voinut ilosta huudahtaa, sulkea syliinsä Riston saippuaposkineen, hänen teki mieli rientää paitahihasillaan pikkupoikain jälkeen, jotka repäistyään valjaat auki vaunuhevosilta olivat hypänneet niiden selkään ja ajoivat täyttä laukkaa tuvan ohitse hevoshakaan.
Hän kiiruhti nyt hänkin siistimään pukuansa, mutta huomasi alakuloisuudekseen, ettei hänen sortuuttinsa istunut, että hänen housunsa olivat kuluneet ja polvista laskoksissa, että hänen kaulahuivinsa oli vanha ja vaalennut, että hänen karkea, punainen tukkansa ei taipunut harjan tahdon mukaan—ei koskaan tule hänestä hienoa ja miellyttävää, kuinka koettaneekin,—ja nuo onnettomat tuuheat kulmakarvat ja harmaat pienet silmät—
Mutta silloin tuiskahtivat Robert ja Lauri sisään:
—No, täällähän se!—Kas semmoisia keikareita! Pois kaikki ja uimaan!— Huh, sitä pölyä!—ja tempasivat heidät tuulispäänä mukaansa, pihan poikki, alas rantaan, hyppien ja ilakoiden.
Huoneen kulmassa olivat Naimi ja Antero iskeä yhteen. Avopäin, posket hehkuvina ojensi hän Anterolle molemmat kätensä.
—Tervetuloa! Te ehditte ennen meitä!—Voi, kuinka hauskaa!
—Me juur'ikään tulimme!
—Uimaanko? Mutta teillähän ei ole lakanaa!
—Täällä on teille uimalakana, herra Hagman! huusi Kaarina verannalta.