—Suoritan kiusallakin vain sitä varten kandidaattitutkinnon! Sitäpaitsi suututtaa minua, kun se aina, joka tilaisuudessa, missä vaan sopii, sitä Snellmania hakkaa ja kalvaa! Mokoma vanha peruukki, joka ei ikänä ole muuta tehnyt kuin vanhoja papereita kopioinut!
—Lauri!—Anette ja Thure voivat kuulla!
—Kuulkoot, se tekee hyvää heille!
—Mutta eihän nyt kuitenkaan sovi tehdä skandaalia.
—Minä vähät skandaalista! Minun täytyy saada sanoa, mitä ajattelen! Se minua varsinkin, kun näin, millä tavalla se siellä hännysteli sitä ruhtinasta… Eikä se paljon mistään muusta koko matkalla, mihin vaan tultiin, joka pappilassa ja joka hovissa: »Sö vu felisit… Sö vu felisit» … kadun, etten tullut kanssanne, Antero.
—Se nyt on sitä heidän politiikkaansa ja voi olla hyvinkin viisasta ja kaukonäköistä…
—Pyh!—Mutta Snellman tukki toki häneltä suun niin, että se vasta täällä aukeni. Olisit kuullut, Antero. Ei, tässä maassa ei ole kuin yksi ainoa mies, joka uskaltaa ajatella vapaasti ja suunsa puhtaaksi puhua, ja se mies on Snellman.
Vaikka olikin luonteeltaan maltillisempi ja mielipiteiltään ja esiintymiseltään vähemmän raju, katseli ja kuunteli Robert kuitenkin mielihyvällä nuorempaa veljeään ja ihaili hänen uskallustaan ja ryhtiään esiintyä missä seurassa tahansa ja ketä vastaan hyvänsä. Pienestä pitäen se oli ollut sellainen, oli tullut esi-isiinsä, suorasukainen ja häikäilemätön. Kun innostui johonkin, innostui hän koko sielullaan, mutta voi myöskin helposti muuttaa kantaa. Koulussa hän oli ollut milloin kaksi vuotta luokalla, milloin lukenut kesälomalla luokan yli. Lukiossa hän oli laiskotellut ja tehnyt koko joukon tyhmyyksiä, mutta suoritti ylioppilastutkinnon ensimmäisenä erinomaisilla arvosanoilla.
—Te tapasitte siis todellakin Snellmanin, kysyi Antero Robertilta,—ja saitte olla hänen seurassaan! Sanokaa, millainen hän oikeastaan oli läheltä nähden?
—Hän on sama läheltä kuin kaukaakin, hän on Saima joka sanassaan ja hänen joka sanansa on Saimaa.