—Olkoon tai ei, mutta nyt sen pitää tapahtua! Jos en sitä nyt tee, niin ei se tule koskaan tehdyksi. Jos minä nyt annan perään, niin olen pettänyt, kurjan pelkurimaisesti pettänyt Hänen asiansa. Hän vaatii sitä minulta, minä tunnen sen.
—Lähdetään vähän kävelemään.
He lähtivät ulos, kulkivat ohitse lehtimajan, joka taas oli pihalle pystytetty.
—Lauri, minne sinä menet? Tule tänne vähän! huusi Anetten sulava ääni sen sisästä, ja yläpuoli notkeata vaaleapukuista vartaloa kumartui oksien välistä taapäin nojaten.
—Minä tulen kohta.
Hän riensi melkein juoksuaskelin pois, hyppäsi pihasta päästyä tiepuoleen aitaa vasten ja jäi siihen.
—Voi kiusausta, voi kiusaa ja piinaa! Sano, Jumalani, pitääkö minun jotain tehdä? Ja mitä? Ajaako myyjät ulos temppelistä … vaiko itse mennä? Sano, Antero!
—Enhän minä tiedä.
—Tuolla tulee heränneitä … mennään, minä en ole kyllin arvokas heitä tapaamaan,
Hän meni metsään, Antero seurasi häntä. He istuivat kaatuneelle puulle, toinen toiseen päähän. Lauri tuijotti maahan. Sitten hän nousi ja lähti kiireesti takaisin pappilaan. Kun he taas tulivat vanhaan tupaan, istuivat siellä Hanna ja Kaarina, väsyneinä ja avuttomina.