—Milloin?
—Äsken juuri—
—En muista enää, mitä ajattelin.—
Hän käänsi päänsä pois ja punastui… Kyllä kai hän muisti, mitä ajatteli.
—Mitä pidätte veljistäni? Robert pitää teistä paljon. Hän on usein kirjoittanut, mitä te yhdessä puhuitte, luitte ja mietitte. Tapasimme teitä niin vähän Helsingissä. Se oli sellaista humua ja menoa.—Robert on semmoinen filosofi. Hän luultavasti matkustaa pian Saksaan.
—Robert on etevimpiä nuoria miehiä yliopistossa.
—Ettekö tekin ole etevä?
—Minäkö?
He nauroivat vähän sille molemmat.
—Tiedättekö, että minun tekee kovasti mieleni lukea ja oppia. Olen setä Jaakon johdolla lukenut latinaa samalla kuin pikkupojatkin. Kaarinalla on muuten parempi pää kuin minulla. Hänen eikä minun olisi pitänyt päästä Helsinkiin näkemään kaikkia niitä viisaita miehiä, mutta kun Robert oli valinnut minut seppeleensitojakseen… Voi, millaista hälinää ja huminaa se oli! En minä oikeastaan mistään muusta niinkuin musiikista—se juhlakantaatti, se oli sentään jotain—tulkaa, mennään kirkolle päin!