Mutta siitä huolimatta, kaikista ponnistuksista huolimatta kuulee hän sisästään: Naimin mies on kuollut … Naimin mies on kuollut… Ja hän oli sitä kerran toivonut, hän oli sitä monta kertaa toivonut.
Nyt se tulee, nyt se on sanottava, nyt ne sanat kohta nousevat hänen eteensä… Hänen täytyy rientää niitä vastaan, vapaaehtoisesti—ja ennenkuin kysymys tehdäänkään, on hänellä siihen jo vastaus valmis.
—»Minä kysyn sinulta, Antero Hagman, pyhän kolminaisuuden nimeen ja
Jumalan seurakunnan läsnäollessa, tahdotko sinä ottaa tämän Emelia
Laukkasen aviovaimoksesi ja rakastaa häntä myötä- ja
vastoinkäymisessä?»
—Tahdon! hän melkein huutaa; siinä on uhkaa, kiukkua, epätoivon viimeistä yritystä pelastaumaan … hän sitä itsekin säpsähtää ja huomaa kummastusta muidenkin kasvoilla. Laurin ja hänen silmänsä sattuvat yhteen, ja hän luulee näkevänsä, että ystävä käsittää ja ymmärtää kaikki.
Kun hän on sen sanonut, kun se on päätetty, ratkaistu, hän uupuneena kuin nukkuu pois eikä ajattele eikä tunne mitään. Ja niinkuin ylhäältä maan päältä alas hautaan saneltuina kuulee hän:—»Oo Abrahamin Jumala, Iisakin Jumala ja Jaakopin Jumala, vuodata pyhä henkesi näiden sinun palvelijaisi sydämiin ja täytä heitä kaikkinaisella hengellisellä siunauksella, että he niin eläisivät aviosäädyssä, johon ovat itsensä antaneet, etteivät he millään saastaisuudella sinua vihoittaisi, joka aviokäskyn säätänyt olet, vaan siinä kunniallisesti ja hyvästi eläisivät sinulle kunniaksi ja ylistykseksi ja itsellensä iankaikkiseksi autuudeksi, Jeesuksen Kristuksen meidän Herramme kautta. Amen.»
* * * * *
Hän on taas ullakolla kamarissaan. Hänet on vallannut hillitön epätoivo, pohjaton tuska. Hän ei ole parantunut, hän ei ole muuttunut. Hän olisi voinut tehdä sen:—jättää, pettää, purkaa, ellei siihen olisi ollut ulkonaista estettä… Ainoastaan pelko esti hänet sitä tekemästä. Jos ei häntä olisi sysätty ovesta sisään, olisi hän kääntynyt takaisin, juossut pois, hypännyt rekeen…
—Herra antakoon minulle anteeksi, Herra armahtakoon minua syntistä,
Herra vahvistakoon minua minun kurjuudessani! Mimmoinen minä yhä olen!
Alhaalla veisataan—isä-vainajan virttä—hänen kunniaksensa—tänä hänen suurena kunniapäivänään.
Yht'äkkiä kimpoaa hänessä esiin kapinan, vihan, kiukun tunne.