—Sanoitko myöskin minne?
—Ei hän sitä kysynytkään.
Äiti näki tyttärensä kasvoista, ettei hän ollut mitään unohtanut; ja ymmärsi, ettei puna hänen poskillaan ollut ilon punaa.
6.
Kun Antero illalla myöhään palasi pirttiin, heitti hän lakin päästään pöydälle menemään, riisti takin yltään ja viskasi sen vuoteelleen, ojensi kätensä orsia kohti ja huudahti: »Oi autuutta, oi onnea! Oi ihanuutta ihmisten, oi!»
—Mikä runo se on? Onko se oma tekemäsi? kuului Riston ääni vuoteen ylikerrasta, jossa hän vielä valvoi tyytyväisenä iltapiippuaan poltellen.
—Ei se mikään runo ole!
—Mutta siitä ehkä voisi tulla?
—Ei tiedä mitään, mitä tässä maailmassa voi olla ja mitä tulla!
—Missä olitte näin kauan?