—Aina minä sen Laurin laudalta lyön! Etkö luule?
—Lyö vaan! lyö vaan!
—Jos sinä luulet saavasi sen Naimin, niin erehdyt, sillä se on jo toisen, sanoi Risto kostaakseen ja kääntyi sitten seinään päin vetäen peitteen korvilleen.
Antero valvoi vielä kauan, käyskeli edestakaisin tuvan lattialla, istahti milloin sinne, milloin tänne, tempasi kanteleen seinältä, näppäili sitä, asetti sen taas takaisin naulaan, hyräili, huoahteli. Ei milloinkaan ollut elämä tuntunut hänestä niin ihanalta, niin täyteläiseltä, hän itse niin voimakkaalta ja varmalta!… Minun täytyy ansaita hänet, minä voin sen tehdä. Minä voin tehdä minkä suurtyön tahansa hänet voittaakseni! Ei kukaan maailmassa voi ymmärtää minua niinkuin minä häntä ja hän minua! Joka niinkuin hän voisi jakaa iloni ja suruni! Minusta voisi tulla sankari, suuri mies, minä voisin pelastaa maani ja kansani, jos hän olisi kanssani! Valkyriani! Runottareni! Beatriceni! Laurani! Millainen ymmärtäväinen osanotto säteili hänen silmistään! Hän soittaa kannelta! Minä laulaisin uuden laulun isänmaalle, uuden suomalaisen sävelen soinnuttaisin—»ma laulaisin, hän mua säesteleis'!»——Suurta, jaloa, jumalallista uhrautua aatteen vuoksi, tehdä kaikki kansansa hyväksi—hänen kanssaan!
—Mutta jos hän jo rakastaa toista?
—Risto, mitä sinä tarkoitat—? mutta Risto jo nukkui.—Ei!—ei hän silloin olisi puhunut minulle, niinkuin puhui, ei katsonut minuun, niinkuin katsoi, ei hymyillyt minulle, niinkuin hymyili. Mutta vaikkei hän olisikaan oleva omani, minä rakastaisin häntä sittenkin, sitä muistoa, mikä hän olisi oleva minulle, sitä kuvaa, minkä hän olisi mieleeni jättävä. Rakastaisin häntä siksi, etten voisi rakastaa ketään muuta niinkuin häntä! Niinkuin Beatricea Dante! Minä runoilisin hänestä, tekisin tunteistani taivaan ja sinne hänet sijoittaisin…
Kolkutettiin hiljaa ovelle, joka raottautui, ja pieni kätönen piti siinä puhtaita liinoja.
—Unohtuivat—olkaa hyvä—anteeksi! Antero otti ne, ja käsi katosi, ja ovi painui kiinni.
Kuka se oli? Oliko se hän? Se oli kuin hänen äänensä ja kätensä. Mutta ikkunasta näki hän, että se oli Kaarina, joka kulki pihan yli puhtaita liinoja käsivarrella. Miksi ei se ollut hän?
Hän koetti ummistaa silmänsä ja nukkua, mutta ei saanut unta; sillä mielikuvitus alkoi rakentaa runoa, häilyä epämääräisten sointujen siivillä, kummutella esiin kuvia, hajanaisia väliin, väliin toisiinsa yhtyviä niinkuin pilvet taivaalla,