—Tukistaa se Jaakko-setäkin!
—Vai tukistaa.—Mikä tuo talo on?
Oli soudettu suvannon yli ja jouduttu virtaan, joka sen jatkona vei niemen ohi toiseen suvantoon, pienoiseen järveen. Niemessä oli vanha kaunis talo, taitekattoinen niinkuin pappilakin, valkoiseksi maalattu, Suunnattoman suurten koivujen keskessä. Rakennuksen ja rannan välissä oli puutarha suorine käytävineen ja huvimajoineen.
—Kuka on tuo vanha herra tuolla?
—Se on setä Karppelaan. Se ei muuta tee kuin kesäkauden kukkiaan hoitaa.
—Kukka-Kalle.
—Ville!—Elkää siihen sillan arkkuun.
—Mikä sillan arkku siinä on?
—Vanhan sillan.
Vanhin pojista kertoi, että tässä ennen vanhaan oli ollut silta, jonka Ruotsin sotaväki oli hävittänyt, ettei venäläinen pääsisi yli; silloin niiden kenraali oli ajanut väkensä virtaan sillaksi, mutta niitä hukkui siihen tuhat miestä, eivätkä ne päässeet yli, vaan oli kaatunut itse kenraalikin, jonka kanuunankuula oli katkaissut keskeltä kahtia.