—Saadaanko kaataa tämä petäjä?
—Mikä petäjä?—Ei! ei! Vai se pienempi! Kaatakaa vain!
—Mennään tästä kautta!
Päästyään harjun laelle, jossa kokko oli yhä isontunut, jatkoi rovasti kannon päähän istuutuen:
—Jaa, jaa, nuoret miehet, hyvä on kaikki homma Suomen maan ja kansan hyväksi, mutta sen sanon minä, että siinä puuhassa aloitetaan väärästä päästä. Ei meidän tuleva onnemme ole rakennettava aatteiden pohjalle, ei filosofisten järjestelmäin ja sen semmoisten teoriain. Suomen kansan täytyy kaivaa maasta itselleen tulevaisuutensa: ojittaa itselleen onnensa pelto suosta ja korvesta—ei kohota kukkuloille, vaan laskeutua laaksoihin—enemmän käytännöllisyyttä, enemmän aineellista aherrusta! Suomen kansa on, jos mieli sen kansana pysyä ja suorittaa historiallinen tehtävänsä, saatava varalliseksi, rikkaaksi, taloudellisesti riippumattomaksi. Se voi tapahtua ainoastaan soita viljelemällä. Jos minä olisin keisari, niin käskisin minä … mutta kun en ole keisari enkä kuvernöörikään, niin—puhumme näistä asioista toiste!—minun täytyy taas mennä saarnaani kirjoittamaan.
—Se on komea tuo pappa, kun se noin puhuu ja innostuu, sanoi Robert, saapuen siihen risukimppua vetäen. Vahinko vain, ettei kansa enemmän kuin herratkaan tahdo ymmärtää hänen tuumiaan ja hyviä tarkoituksiaan.
—Ja vahinko, että sen suoviljelykset tuottavat vain tappiota, virkkoi syvä bassoääni Anteron takana.
—Otto!—Mistä sinä tulit?
—Tuottaa tappiota sillä tavalla kuin ukko sitä harjoittaa.
—Otto! Päivää!