—Suokaa anteeksi, hyvät herrat!—sanoi rovasti, kun laulu oli lakannut ja hän täyttänyt sarven ja asettanut sen taas takaisin pöydälle.— Suokaa anteeksi, sanoi hän hilpeästi hymyillen, mutta vanhana ylioppilaana minä en voi olla tarttumatta maljaan, joka on eteeni ilmaantunut. Ja kun minä maljaan tartun, niin minä en voi olla puhetta pitämättä. Ja kun minä kerran puhun, silloin kun on saapuvilla Elias Lönnrot ja Johan Vilhelm Snellman, niin en minä voi olla heille puhumatta.
—Hyvä! Hyvä!
—On talossani käynyt paljonkin suuria vieraita, täällä on käynyt melkein kaikki maamme mahtavimmat miehet, maaherroja, senaattoreja, kreivejä, paroneja—en sano sitä kehuakseni ylhäisillä tuttavuuksillani, yhtä vähän kuin kukaan muukaan kestikievarin isäntä voi sitä tehdä—
—Niin et saa sanoa.—
—Kaikki pappilat ovat kestikievareita—no min, mutta en koskaan ole tuntenut talolleni tapahtuneen sellaista kunniaa kuin nyt, kun yht'aikaa saapuu luokseni kaksi sellaista miestä kuin Snellman ja Lönnrot.
—Kuules isää!
—Sinä vanha gustaviaani, niitä on vielä siellä täällä! sanoi Snellman.
Ja hän oli todellakin hieno ja komea samalla, maalaispappi kokonaan kadoksissa.
—Veli Lönnrotin kanssa olemme vanhat tutut aina niiltä ajoilta, jolloin minullakin oli ilo ja kunnia, vaikka vain oikeastaan sattumalta, olla mukana Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraa perustamassa. Ei ole sitä miestä tässä maassa, lukuunottamatta ehkä meidän pietistejämme, jotka eivät olisi yhtä mieltä hänen elämäntyönsä suuruudesta. Hän on Suomen kansan perikuva, sen toteutunut ihanne omasta itsestään. Kai hän on kuullut sen monta kertaa, mutta hänen vaatimattomuudelleen tekee hyvää kuulla se kerran vieläkin. Kun hän astuu sisään, ja niinkuin hän astuu sisään, on kuin koko kansa tulisi taloon kunnioittaakseen sitä läsnäolollaan.
—Jopa nyt puhut puuta heinää, hyvä veli, virkkoi Lönnrot.—Mutta rovasti ei ollut sitä kuulevinaan, vaan jatkoi: