Nuoret hurrasivat, olivat aivan innoissaan.—»Isä on mainio! Aivan mainio!»
—Maljanne, senaattori Snellman!
—Kiitos, herra professori, mutta niin helpolla eivät herrat minusta kuitenkaan pääse.
Snellmanin ja Lönnrotin malja juotiin rovastin suuresta sarvesta suureksi huviksi ja hämmästykseksi talonpojille, jotka sanaa puhumattomina katselivat ja kuuntelivat näitä menoja, puheita, lauluja, maljoja ja hurraahuutoja. Mieliala nousi nousemistaan. Kun taas oli laulettu ja laulu loppunut, astui Snellman esiin. Hän oli ilmeisesti hyvällä tuulella ja hilpeällä mielellä.
—Saan kiittää kunniasta! sanoi hän tokaisemalla—kiittää kunniasta. Olen kuullut väitettävän, että ihminen usein on enemmän mielissään kiitoksesta, jota hän ei ole ansainnut, kuin siitä, mitä hänelle annetaan jostain, jonka hän todella voi lukea omaksi ansiokseen. En nyt suinkaan tahdo omaksua itselleni kunniaa tulla nimitetyksi senaattorinvirkaan—virka, joka sivumennen sanoen muuten kyllä sangen usein lankeaa juuri ansiottomien osalle, niin että mitä siihen tulee— mutta en tahdo kuitenkaan kieltää, että ystävällinen suitsutus Saiman taloudellisista artikkeleista näin asianymmärtävältä taholta annettuna oli minulle niin suloinen, että sen huumaamana kernaasti jätän kaikki filosofiset teoriat kielestä ja kansallisuudesta lepäämään siihen, mihin arvoisa ystäväni suvaitsi ne jättää. En voi kuitenkaan kieltää, että minulla, vastarannan kiiski kun olen, olisi suuri halu pakottaa ruotoinen filosofianikin kurkustasi alas, sitä enemmän kun minulla tässä vaikeassa operatsionissa on assistenttina tämä ruustinnan ja hänen herttaisien tyttäriensä mainio booli—sillä, niinkuin tiedät, helpottaa ryyppy ihmeellisesti vaikeammankin palan alas solahtamista ja hivelee umpeen sen pahimmankin raapaisun. Saat ollakin varma, että se kerran tulee tapahtumaan, ellei ennen, niin ainakin Saiman ensi numerossa, jossa toivon voivani osoittaa, että juuri ruodisto, luuranko, pitää lihan koossa.
—Olen heti valmis opereerattavaksi.
—No, niin, kiitos joka tapauksessa ystävällisistä sanoistasi!
Snellman kumarsi kohteliaasti isännälle ja emännälle, ja vanhat herrat istuivat pöydän ääreen.
—Lisätkää risuja kokkoon, pojat! kehoitti rovasti.—Snellman ja Lönnrot!—Nyt täytyy meidän pitää oikein hauskaa. Se nyt oli oikein iloinen asia, että tulitte. En vieläkään voi oikein uskoa silmiäni, että olette siinä. Kas niin!—Lanko, istu tähän!
—Kiitos, minun on hyvä tässäkin.