Arvaamatta nousi silloin rauhallisessa Lappalaiskansassa se pelottava huhu, että vieras jumala etelästä päin kulki valloittamassa maan asujamia. Uutta oppia saarnasi tämä jumala, ja maan omien lasten ikivanhoja jumalia musersivat uuden jumalan palvelijat ja tallasivat jalkojensa alle. Muukalainen kansa, jonka tuoma tämä uusi jumala oli, oli jo ikeensä alle laskenut läheiset eteläiset rannikkomaat ja kulki yhä pohjoiseen päin.
Tämä huhu levitti levottomuutta pakanallisessa kansassa, joka ei milloinkaan ollut uneksinutkaan olevan muita jumalia taivaissa ja maan päällä kuin ne, joita esi-isät olivat palvelleet ja joiden kuvia pyhät Seidat olivat.
Sanoma herätti sitä suurempaa pelkoa, kun sen ilmoittamiseen liittyi arvaamaton tapaturma. Se mies, joka ensin toi tämän sanoman, oli kyläkunnan vanhimpia, arvossa pidetty vanhus. Hän oli talvimatkoillaan kulkenut eteläisiä lähi-seutuja, siellä saanut kuulla oudosta jumalasta ja lähtenyt ajamaan yöt päivät kotiin päin, ilmoittaakseen kuulemiansa kummia kyläläisilleen. Mutta perille tultuaan, tuskin saatuaan kamalat sanomat suustaan, hän vaipui maahan ja muutti Jabmiaimoon — niinkuin kansa sanoi — meni Manalaan. Ja eipä ainoastaan hän, vaan myös ne kaksi kaunista poroa, joilla hän oli matkustellut.
Se oli uuden jumalan lähettämä enne, arveli kansa. Se muka ennusti, miten kävi niiden, jotka joutuivat jumalan läheisyyteen. Kansa mietti pakoon lähtemisen parhaaksi. Mutta päämiehet ja kansan vanhimmat nuhtelivat kansaa pelkuruudesta, ja noitapapit sanoivat kuolleen kutsutuksi Jabmiaimoon siitä syystä, että hän, vaikka oli matkalta juuri palannut, ei ollut ensiksi muistanut kiittää haltijoita ja uhrata Seidoille. Jos todellakin joku vaara uhkaisi — selittivät noitapapit — oli sitä vastaan vankka turva: omat jumalat ja niiden antamat loihtuvoimat. Seidoille oli uhrattava enemmän kuin ennen, että pysyisivät suosiollisina, niin he kyllä tietäisivät paikkansa pitää.
Noitapappien käskystä uhrasi kansa Seidoille vielä enemmän peuran- ja poronsarvia, koipia ja maitoa, siveli kuvat vielä enemmän vereen, ja rauhoittui. Tehoisasti vaikutti rauhoittumiseen myös eräs ennustus. Kansan keskuudessa eli noitavaimo, jonka iästä kulki satumaisia puheita. Hän oli mielipuoli, mutta kansa luuli hänen olevan haltioissa. Tämä ei ennustanut samalla tavoin kuin noitapapit ja muut poppamiehet, noitarummulla ja muilla loihtukoneilla. Hän ennusti suorastaan lauselmilla. Noitapapit pitivät hänen ennustelmiansa vähässä arvossa, mutta kansa kuitenkin salaa kysyi häneltä neuvoja. Niinpä tässäkin asiassa. Kun vaimo sai asian kuulluksi, purskahti hän ivanauruun ja vastasi uusia jumaloita ei tulevan "niin kauan kuin pulkka poronjälkiä seuraa". Tämä ennustus levisi kansassa, ja kaikki uskoivat sen todeksi, varmaksi, kieltämättömäksi. Muuan epäilijä arveli kyllä, että vanha noita-akka kenties tarkoitti kesää uuden jumalan tulo-ajaksi. Nyt oli näet talvi — aika pulkalla ajettava. Vaan kun kesä tuli, ja pulkka ei enää kulkenut poron jälkiä, niin silloin voisi tuho tulla. Mutta tämmöistä selitystä muut eivät suvainneet; epäilijän ääni sorrettiin; kansa uskoi ja hajaantui jokapäiväiseen elämäänsä. Ei aikaakaan, niin oli jo koko asia unohdettu.
Oli talvi. Mutta jos pitkäkin, niin loppuuhan se pohjolassakin kerran. Kevät-aurinko paisteli tuntureita, hanki suli, purot juoksentelivat laaksoissa, joet paisuivat, tulva kävi — niin ei enää seurannutkaan pulkka poron jälkiä…
Maa vihertyi, kedot kukittuivat, aika riensi. Pulkat, ahkiot olivat aikoja sitten jo maanneet kumossa selällänsä; kansa kulki järviä ruuhilla, jokia lautoilla, jänkkiä vesihiihtimillä. Suven ihana aika oli käsissä; kaikki oli syvää rauhaa.
Äkkiä, niinkuin merellä arvaamatta vihuri tulee ja kaataa haahden, nousi silloin uudestaan tuo kamala sanoma: uusi jumala on tulemassa. Sanoma oli kuin ilman lennättämä. Kukaan ei tietänyt, mistä se tuli; sanansaattajaa ei ollut, mutta huhu levisi kansaan, niinkuin tuli aumoihin, ja kaikki tiesivät siitä kertoa.
Rauhan askareihin tottunut kansa joutui hämmennyksiinsä. Häärittiin pelossa Seitojen ympärillä — ne pysyivät kylminä; juostiin poppamiehiä kysymään — ne pudistivat päätänsä; kyseltiin noita-akkaa — hän ei vastannut.
Nyt tuli jo tarkempia tietoja. Vieras joukko oli astunut maalle etelämpänä, särkenyt maan jumalat pirstoiksi ja omalle jumalallensa jo ruvennut asuntoakin rakentamaan. Se kulki meritse. Sillä oli suuren suuri alus, jolla voi suurimpiakin meriä kulkea. Sadottain ihmisiä mahtui alukseen. Siinä oli sotamiehiä, pappeja ja naisia. Itse jumalakin asui aluksessa eri huoneessa. Tämmöinen kummitus oli nyt tulemaisillaan hävitystä levittämään.