Korkea loihturuhtinas tervehti kokoontunutta kansaa. Hän näkyi tuntevan asian uhkaavan tilan, sillä hän katseli huolestuneena mereltä lähestyvää alusta. Merestä käänsi hän silmänsä taivaalle, jonka kantta hän tarkasteli kaikilta ilman kulmilta. Hänen synkkä katsantonsa näytti selkenevän. Hän käski kansan noitapappien lyödä rumpujansa ja johtaa kansan pyhiä lauluja. Itse katosi hän, omat pappinsa seurassaan, lehtoon ja ilmestyi piakkoin vuoren korkeimmalle kukkulalle, johon hän asettui.
Täällä, vuoren ylimmällä huipulla, alkoi hän nyt, kädet ojennettuina merelle päin, lukea mahtavia syntysanoja, luoda tuhansia tutkelmia, joita tietoisat Saivoneidot olivat hänelle opettaneet — noita syntyjä syviä, luonnon alkuluottehia, joita hän yksin osasi ja jommoisia ei ennen eikä sittemmin ole kuultu. Hänen korkea vartalonsa kuvastui selkeätä taivasta vastaan. Loihtimisesta intoutuneena vapisi koko jäntevä ruumis. Alempana hänen ympärillänsä seisoivat hänen pappinsa, hartaasti kysellen noitarumpujansa, ja vielä alempana, missä Seita-kuvat seisoivat, johtivat kansan papit pyhiä lauluja, joita kansa joikui yksitoikkoisella, hartaalla äänellä.
Tietämättä siitä tenhovoimasta, joka viritettiin sitä vastaan, kulki alus sillä aikaa hiljaa eteenpäin, yhä levittäen sulosävelistä juhlallista soittoansa. Mutta sen kulku, kumma kyllä, ei enää ollut niin tasaista kuin ennen. Ilman näkyväisettä syyttä se alkoi horjua, eikä pysynyt suorana veden päällä. Milloin näytti ikäänkuin olisi näkymätön vihuri tarttunut sen purjeihin ja sitä kallistellut, milloin nosti odottamattoman korkea laine aluksen ylös ja paiskasi taasen syvälle alas. Priori ja pyhät veljet katsoivat kummastuneina ilman kantoja, eivätkä voineet käsittää alkavaa loihturuhtinaan loihtimaa levottomuutta.
Sillä aikaa alkoi kumminkin merenpuoliselta ilmanrannalta nousta jono pilviä. Ne olivat ensi alussa pieniä, hienoja lieminkäitä vaan, kauniita kuin heiluvat untuvat. Mutta mitä enemmän niitä tuprusi, sitä mustemmiksi ne muuttuivat, eikä aikaakaan, kun ne jo olivat kuin mustimman uuhen villat. Ilman ranta täyttyi, päivä peittyi. Loitolta mereltä kuului jo se tuhoa ilmoittava humina, joka ennustaa äkillistä myrskyä, meren syvyys aaltoili levottomasti niinkuin ainakin ennen raju-ilman irtipääsemistä, laineet hikoilivat tuskallista vaahtoa.
Ja nyt, nyt olivat jo luonnon voimat irroillansa. Kauhea myrsky raivosi ja ajoi meren edellänsä kuohuviin aaltoihin, joiden päät vaahtosivat. Myrsky ärjyi kuin ärsytetty jalopeura, laineet kiljuivat, syvyys ähkyi vihasta, häviön hetki oli käsissä, pimeys peitti meren, maan.
Purjehtiva laiva oli juuri tullut siihen aukeaan lomaan, jonka sanoimme aukenevan Montaja-saaren eteläisessä kannikassa. Pyhä veisuu oli vaiennut, kuin säikäytetyt kyyhkyset olivat nuoret sisaret vetäytyneet yhteen joukkoon pyhän Maarian kuvan ympärille, missä he polvillaan seisoen anoivat apua taivaan emolta. Horjuvin askelin hoipertelivat veljet keinuvan laivan kannella syvässä pelossa mutisten rukouksia ja laskien rukousnauhaansa; sotamiehet vapisivat. Priori kulki ympäri kaikkialla, lohduttaen pelästyneitä sydämiä, luvaten taivaallista ja maallista pelastusta, jos vaan pysyttiin hartaasti kiinni rukoilemisessa ja toivossa.
Mutta korkeimmalla vuoren kukkulalla yhä seisoi loihturuhtinas ja jatkoi loihtimistansa. Koko taivas oli jo synkässä pilvessä, myrsky kiihtyi kiihtymistänsä ja ukkosen jyrinä yhdisti mahtavan äänensä tuulten huikeaan vinkunaan. Tulen leimaukset kulkivat ristin rastin ilman halki ja loivat ilmaan kamalan valon.
Silloin kuului mereltä hirveä räjähdys ja kammoittava hätähuuto, jonka kimeä ääni hetken soi myrskyn julmaa rähinää kovemmin. Huuto oli niin liikkuttava, että Seitain ympärille kokoontunut kansakin lakkasi pyhiä loilujansa joikumasta ja noitapappien rummut vaikenivat. Kaikki loivat silmänsä merelle päin.
Siellä kohtasi heitä hirmuinen näky. Hävitys oli tehnyt julman tehtävänsä, ja huuto, joka kaikui, oli kuolevaisten kamala valitus.
Laiva, joka ei enää voinut mitään meren myrskyjä ja raivoisia aaltoja vastaan, oli joutunut tuulten ajettavaksi ja tuuli oli sen ajanut salakarille ja silmänräpäyksessä kaatanut sen kumoon. Hurjapäät aallot loiskuivat rajusti kumottua laivaa vasten ja valkoinen vaahto pärskähti korkealle ilmaan. Muuta esti pimeys näkemästä.