Jop'on jouset jännittyi ja suihki sulkanuolet, päivä peittyi vasamoihin, yöhön Pohjan puolet; Lappi laaja katsomahan kaaloi tuota kummaa, Turja kaikki kammostui jo talven yötä tummaa.
Iski mies jo miestä vasten, miekka vasten miekkaa, kalskui kalpa, raikui rauta, huuhtoi hurme hiekkaa; silloin valkes Pohjan yö jo säilän säihkynnästä, revontulten roihun näki Lappi etelästä.
Vaan ei miekoin, miehin yksin sotaa käyty siellä, käytiin sotaa sanalla ja miettehellä, miellä, taidon kalvat tahkottiin ja tiedon linnat luotiin, kansanhengen kaikki voimat taistelohon tuotiin.
Tuolta takaa taistokentän tammikummultansa lauloi Suomen suuret noidat tenholaulujansa, lauloi pillat piilostaan ja turmat Tuonelastaan, Turjan tuulet, Hornan henget vainolaista vastaan.
Mutta heitä vastapäätä loisti lännen valta, välkkyi suuri kultaristi vaahderkunnahalta. Siellä helkkyi helmivyöt ja Herran kuvat kulki — siellä munkit Henrik piispan piirihinsä sulki.
Aina jatkui leikki julma, miesten leppä juoksi, rynnättihin, väistyttihin, vaihtui luode, vuoksi. Harveta jo Ruotsin joukot alkoi sieltä täältä — silloin nousi outo lieska Päivänvaaran päältä.
Kuinka lie se syttynytkin? Liekö loihtijalta kipunainen kirvonnunna tulustaulan alta, vaiko — niinkuin kansa kertoo kirkon legendasta — Ukon uhripuuhun iski liekki taivahasta.
Kuinka lie! Mut kauhu valtas Suomen miesten mielet, kun he huomas vaaran päältä tuimat tulen kielet, kauhu hiipi kalvan päihin, tunki miesten tarmoon, — toiset pyrki pakohon ja toiset turvas armoon.
Näinpä loppui taisto suuri, taisto Wäinön taian, näinpä päättyi päivä armas, päivä Wäinön aian. Eikä vielä sammununna ollut soihtu ruskon, kun jo Suomi Kupittaalla otti uuden uskon.
(Eino Leino: Tarina suuresta tammesta.)