Ja antoi enkeleille aikaa tuhannen vuotta, ja antoi heille äänen, joka hiljaisena kuin aamutuuli soi ihmisten tunnoissa.
Se ääni soi vielä tänäkin päivänä, joka meille paistaa.
(Arvid Järnefelt: Maaemon lapsia.)
JUMALAN KAULAKORISTE JA PYHÄ OLAVI.
Suomen suurin pyhimys oli Pyhä Henrikki. Lähinnä häntä oli Olavi. Hän oli aikanaan pohjolan yhteinen pyhimys, jonka jäännösten luo Norjan Nidarosiin Suomestakin tehtiin toivioretkiä ja jolle täällä monet kirkot oli pyhitetty.
Tarussa "Jumalan kaulakoristeesta" on hänen nimensä jo mainittu Perman maahan tehdyn retken yhteydessä. Mutta jo sitä ennenkin oli hän tullut tekemisiin suomalaisten kanssa. Keväällä v. 1008 hän purjehti omasta maastaan Norjasta itäänpäin ja saapui viikinkinä Viron Saarenmaahan. Matka tapahtui Suomen saariston kautta ja siitä yli Viron rannoille. Siellä tulivat virolaiset häntä vastaan. Hän voitti heidät ja hävitti maan.
Virosta palasi Olavi takaisin Suomeen ja raastoi saalista sen rannikoilta. Kun hän nousi maihin, pakeni kaikki kansa metsiin, vieden omaisuutensa mukanaan. Kuningas ajoi heitä takaa ja saapui metsien läpi erääseen viljeltyyn laaksoon. Siellä anasti hän tavaraa, mutta ei ottanut ihmisiä sotavangeiksi. Iltasella palasi kuningas laivoilleen. Kun hän miehineen taas oli joutunut metsään, riensi kansaa kaikilta tahoilta häntä vastaan, ampuen ja ahdistaen heitä. Kuningas kehoitti miehiään pitämään puoliaan ja taistelemaan niin hyvin kuin voivat, mutta se ei ollut niinkään helppoa, sillä suomalaiset hakivat metsien suojaa. Ennenkun kuningas oli päässyt siitä ulos, oli hän menettänyt paljon miehiä ja monet olivat tulleet haavoitetuiksi. Vasta illan tultua oli hän päässyt laivojensa luo. Yöllä loihtivat suomalaiset myrskyn ja merenkäynnin, mutta kuningas nostatti ankkurit ja luovaili mantereen läheisyydessä. Kuninkaan onni oli suurempi kuin suomalaisten loitsutaito: hänen onnistui yöllä luovia ulos merelle. Mutta suomalaisten sotajoukko seurasi maata myöten rantaa pitkin niin kauan kuin kuninkaan laivat olivat näkyvissä.
Tämän tulevan pyhimyksen retki Suomeen ei siis ollut mikään ristiretki, ainoastaan tavallinen viikinkien ryöstöretki, eikä hänellä, niinkuin myöhemmin Eerikki kuninkaalla, ollut saarnaajia ja kastajia mukanaan. Mutta jo noin sata vuotta tämän retkensä jälkeen häntä palveltiin pyhimyksenä Suomessa. Suomen kenties vanhin kirkko, Lemböten kirkko Lemlannissa Ahvenanmaalla, joka lienee rakennettu v. 1100, siis ennen Eerikki kuninkaan ristiretkeä, oli pyhitetty Pyhälle Olaville.
Olavi oli vasta kerrotun retkensä aikana vielä pakana. Muutamia vuosia myöhemmin hän omisti kristinuskon ja alkoi levittää sitä maassaan. Tanskan kuningas Knut, sama, jonka luo Tore Hund pakeni, sittenkun oli menettänyt kaulakoristeen ja muun omaisuutensa Olavin miehille, karkoitti hänet kuitenkin maasta. Koettaessaan valloittaa sitä takaisin, joutui hän Stiklestadin tappelussa v. 1030 taisteluun kansalaisiaan, norjalaisia talonpoikia vastaan, jotka olivat menneet maansa vihollisen, Knut kuninkaan puolelle. Ennen tätä taistelua olivat Olavin vastustajat — niin kertoo vanha taru — tulleet koolle päättämään, kuinka taistelu oli järjestettävä ja kuka oli tuleva sen johtajaksi. Joku ehdottaa: "Sinä, Tore Hund, sovit hyvin johtamaan taistelua Olavia vastaan. Sinulla on tarpeeksi syytä siihen; onhan sinulla kostettavanasi sekä monen sukulaisesi kuolema että se, kun hän pakotti sinut pakenemaan ja jättämään hänelle kaiken omaisuutesi. Voiko sinulle tarjoutua parempaa tilaisuutta kostaa kaikki kärsimäsi häpeä?" — Tähän vastasi Tore Hund: "En rohkene minä nostaa merkkiä kuningas Olavia vastaan enkä ruveta tämän sotajoukon johtajaksi. Kaikki täällä eivät minua tottelisi. Mutta ei kenenkään ole tarvis muistuttaa minua kaikesta, minkä olen kostoa velkaa Olaville. Olen valinnut miehistäni yksitoista, kaikkein parhaat ja minä ajattelen, ett'emme tule jättämään muille miekan mittelemistä Olavin kanssa, jos meille siihen tilaisuutta tarjoutuu."
Rivit järjestyivät. Tore Hund miehineen asettui eturintamaan.