— Mies, anna minulle suojaa pääni päälle, sanoi Jeesus lähestyen miestä, sillä olen uupunut, jalkani ovat tien kivistä tulleet verisiksi, ja metsän pensaat ovat repineet pukuni.
— Antaisin sinulle suojan ja jakaisin oloni kanssasi, koska näytät olevan yhtä yksinäinen kuin minäkin, vastasi mies. Mutta katso tuonne, tupani on poltettu, niittyni on tallattu, viljani sotkettu. Minulla ei ole mitään muuta kuin tämä hepo ja tämä lähde tässä, joita voin omikseni sanoa. Juo lähteestä, ja se on sinua virvoittava. Tämä lähde on pohjattoman syvä, ja sen vesi on aina kylmää.
— Mistä tiedät sen pohjattomaksi? kysyi Jeesus.
— Olenhan koettanut sitä mitata, mutta kivi, jonka köyteen sidoin ja lähteeseen laskin, ei tavannutkaan pohjaa. Kerran tahdoin minä samoin mitata taivaan kannen korkeutta, jännitin vahvimman jouseni, otin nuoleni sulituimman. Korkealle kohosi nuoli, mutta putosi taas, Yhtä korkea kuin taivas, yhtä syvä on tämä lähde. Ja sen siunaus on suuri. Katso nurmea, kuinka se tässä iloitsee ja kukkasia kauniisti kantaa. Niin tahdon, että muuallakin olisi. Ja siksi olen päättänyt johtaa tästä uoman etemmäksi.
— Sinä tahdot tuottaa iloa muillekin. Ovatko he siis sinulle iloa tuottaneet?
— Eivät.
— Eivätkö ole tahtoneet?
— Eivät ole ymmärtäneet sitä tehdä. Mutta miksi en minä sitä tekisi heille?
— Ja miten aiot tuon uoman laatia?
— Siitä juuri puhelin heponi kanssa ja kysyin jaksaako se. Minä aion valjastaa heponi auran eteen ja lähteen reunasta kyntää syvän vaon kauas, niin kauas, että se vihdoin mereen ulottuu.