— Te ette rukoile, Wildefried isä? — kysyi Antonio, vanhin noista kolmesta munkista.
— Koko elämäni on ollut yhtä ainoata jatkuvaa rukousta. Nytkin rukoilen, vaikk'en jaksa olla polvillani niinkuin te. Vihollistemme raippavitsat musersivat ruumiini murskaksi, vastasi Wildefried isä.
— Niin, rukoilkaa hartaasti, että Jumala ja pyhä neitsyt pelastavat meidät uhkaavasta kuolemasta! — kehoitti Antonio.
— Sitä en rukoile… Jumalaa ei saa kiusata.
— Kuinka? Ettekö siis usko, että nuo villit pedot aikovat tappaa meidät? — kysäsi Antonio äänellä, joka todisti, että jonkinmoinen pelastuksen toivo yht'äkkiä oli syntynyt hänen sydämessänsä.
— Että he meidät surmaavat… vieläpä kauhealla tavalla, siitä olen ihan varma eikä sitä ensinkään tarvitse epäilläkään, — sanoi isä Wildefried tyynesti.
Antonio ja hänen molemmat kumppalinsa tekivät tuskaisen liikkeen. Sitten otti nuorin munkeista, hän, jota olemme sanoneet Wildefriedin apulaiseksi, puhuaksensa: — Voi, taivaan Herra, kuinka on katkeraa ajatella, että täytyy kuolla noiden julmurien rääkkäämänä! — Ettekö te, jalo isä Wildefried, voisi keksiä jotakin keinoa pelastuaksemme?
— En… Nöyryyttäkää sentähden tahtonne Jumalan tahdon alle ja rukoilkaa häneltä voimaa ja kestävyyttä, jotta voisitte kuolla niinkuin nöyräin pakanasaarnaajain tulee kuolla: tyynellä mielellä ja valittamatta, todellisina marttyyreina.
— Ehkä saattaisitte te, isä Wildefried, kun täydellisesti osaatte puhua heidän kieltänsä, suuren puhelahjanne avulla pelastaa meidät? — kysyi nuori munkki taas rukoilevalla äänellä.
— Sinä pyydät mahdottomia, poikani. He ovat raivoissaan nyt, sitä enemmän kun he viettävät pääjumalansa juhlaa. Nyt ei kukaan voi heille mitään. Itse Tuomas piispakin olisi, meidän asemassamme ollen, avuton kuin äskensyntynyt lapsi.